Vastaa

19.8

Päivä oli kaunis, aurinko paistoi, mutta silti puhalsi viilentevä tuuli. Riisuin hupparini ja työnsin sen laukkuuni, jossa kannoin ratsastuskamppeitani. Olin antanut Dolon hoidon lipsua viimeaikaisten tapahtumien varjossa, mutta tänään pääsin sitä liikuttamaan. Saavuin ML:än tallipihalle, joten ensin hain tamman harjat ja varsuteet, kannoin ne hoitopuomille. Kokeilin suitsien nahkaa. Se tuntui hieman karhealta, ratsastuksen jälkeen hinkkaisin ne puhtaaksi. Sitä ennen pitäisi Dolo liikuttaa. Se oli vähän lihakseton, kuin treeni oli jäänyt vähemmälle, mutta yritin parhaani tammaani liikuttaa, mutta se turhaantui helposti, jos en keksinyt tarpeaksi tekemistä, joten tällä kertaa aloittaisin juoksuttamisesta. Olin niin päättäväinen askelissani, etten huomannut Deania, ennen kuin hän ilmestyi aivan viereeni.
- Dean, henkäisin yllättyneenä, kuin poika suuteli minua hellästi.
- Olit niin omissa ajatuksissasi, ettet huomannut, vaikka kävelin miltein 10 minuuttia perässäsi, Dean vastasi. Hän katseli minua hetken, kunnes läväytin hänelle leveän hymyn.
- Ajattelin juoksuttaa tänään Doloa, sanoin ja katsoin ympärilleni innostuneena. Dean myhähti, mikä sai minut katsahtamaan häneen kummastuneena. Epäilin, että poika ei ollut samaa mieltä kanssani, mistä en ollut täysin väärässä.
- Sano, pyysin poikaa, jos en äänelläni niin katseellani.
- Oletko varma, että jaksat treenata Doloa tänään, Dean sanoi. Sanat huolestuttivat minut.
- Miksen jaksaisi? Kysyin. Dean katsoi maahan. Hän hieroi kiusaantuneena niskaansa. Tartuin pojan kauluksesta. Hän selvästi salasi jotain, jotain jota tietenkään en saisi tietää.
- Äitisi.. Dean aloitti, mutta tuntiessaan mulkaukseni niin hän hiljeni. Ehei, poika ei pääsi näin helpolla, enkä antaisi periksi. Elias ja Dean olivat läheisiä, joten varmasti veljeni oli häntä enemmän valaissut, mutta se oli jotain mistä en saisi kuulla, vaikka mielestäni Elias suojeli minua liikaa. Tuskin äidilläni oli mitään vakavaa. Ei hänellä voisi, vai? Tunsin sydämmeni tykyttävän, kuin pidin kiinni Deanista.
- Kerro, anelin. Ääneni oli kuin pikkutytön, heikko, kimeä ja värisevä, mutten voinut sille mitään. Pelko siitä, että jotain oli tapahtunut ja epätietoisuus...

- Kerro! Huudahdin ja ravistin poikaa. Hän avasi suunsa, muttei voinut sanoa mitään. Dean näytti mietteliäältä, kunnes lopulta hän huokaisi: - Hänen on parasta kertoa itse. Sanat olivat kuin kylmä vesisuihku, joka tunsi tukahduttavan minut. Kyse ei ollut äidistäni. Sen tiesin vuoren varmasti. Elias, kuin kehtaa. Etkö luota minuun? Päästin loukkaantuneena irti Deanista ja peräännyin. Samalla käänsin selkäni hänelle ja hiljaisena pujahdin hakemaan Doloa.
- Tule tyttö, äänessäni oli pehmeyttä, jota kirosin, sillä se paljasti ahdinkoni. En itksi, en varmana itkisi. Joten ärähdin itselleni ja läppäsin omaa poskeani. Se auttoi hetkeksi. Pääsin tamman kanssa hoitopuomille ja sain sen siihen sidottua kiinni ongelmitta. Dolo epävarmuudestani huolimatta totteli. Se antoi minun harjata, puhdistaa kaviot ja setviä jouhet ilman suurempia häslinkejä. Dean seurasi kaikkia tekemisiäni tarkasti, varmaan huokaisen helpotuksesta, etten vaatinut häntä paljastamaan sitä suurta salaisuutta, joka oli pojalle kerrottu. Pistin tammalle suitset, se nyökytti päätään vastahakoisesti, mutta otti kuolaimet kuitenkin suuhunsa. Kiristin kaikki remmit ja pudotin martsarin hihnan sen etujalkojen välistä. Käännyin ottamaan satulaa, jolloin Dolo yritti lähteä peruuttamaan.
- Dolo, ärähdin. Se tuli ehkä liiankin voimakkaasti, mutta en voinut itselleni mitään. Tunsin, myös, ettei mielentila, jossa juuri olin, ei olisi sopiva hevostenkäsittelyyn, mutta en antaisi Deanin pilata päivääni, jonka olin suunnitellut sujuvan lupsakasti tammani kanssa puuhailessa. Joten satula selkään, juoksutusliina kiinni ja kohti kenttää. Dolo, joka ei juoksutusliinaan kauhean tottunut ollut, nosti päätään ja testaili minua vikuroimalla ja pysähtelemällä. Raivo tuota tammaa kohden leimahti, joten pysähdyin, että voisin tyynnytellä itseäni. Huokaisin syvään ja puhalsin hiljalleen ilmaa keuhkoistani.
- Itsehallintaa, kuiskaisin. Sen sanan merkityksen kuin vielä saisin päähäni taottua, niin ehkä elämästäni tulisi huomattavasti helpompaa. Dolo yritti sillä välin päästä maistelemaan tien reunassa kasvavia makoisia(ainakin sen mielestä) ruohonkorsia, mutta nykäisin tamman ruotuun, jo ennen kuin se ehti päästä askelta lähemmäs. Dean vaelsi perässäni, mikä sai pinnani vain kiristymään, jos poika ei keksisi mitään fiksumpaa tekemistä, niin... keskeytin ajatukseni, siihen.

Sain Dolon kentälle, jolla onnekseni ei ollut ketään. Vein Dolon keskelle löysisin liinaa otteestani, mutta Dolo vain seisoi ghölmistyneenä paikoillaan. Maiskutin sitä vähän liikkeelle. Tamma otti pari laiskaa askelta, mikä sai minut ärähtämään jälleen sille. Kyllä tuo tuo tamma osasi sitten valita oikean ajan vikuroida. Huitasin sitä päin liinalla, mikä sai tamman ottamaan pari ravi askelta, minusta poispäin. En jahtaisi tammaani. En varmana. Se ei saisi tästä tehtyä jälleen yhtä leikkiä, nyt oli tehtävä työtä. yritin uudestaan huitaista, ei mitään reaktiota, joten turhaannuin. Varmasti näytin huvittavalta ja jos olisin ollut sarjakuvahahmo, korvani olisivat savunneet. Lopulta Dean tuli luokseni ja nappasi liinan. Hänellä oli myös juoksutusraippa, jolla poika teki selväksi, ettei tamma voisi vikuroida, joten hetken päästä Dolo ravasi kiltisti ympärää ja seurasin sitä katseellani. Sillä hetkelle tunsin oloni niin surkeaksi hevosenomistajaksi ja mielessäni sätin itseäni, kunnes se johti vastahakoisiin kyyneliin poskillani. Ne vain vierivät kuumina poskilleni ja käänsin katseeni maahan. Parhaani mukaan yritin kyyneleitä estellä ja pyyhin silmäni useampaan kertaan, kunnes käteni puristui nyrkkiin. En tiennyt oikein mitä tunsin, mutta se oli jotain raivon, surun, ahdistuksen ja itsesäälin väliltä, varmasti kaikkea niitä. Dolo vain nauroi minulle, Dean ei suostunut kertomaan, Ode oli ihmeellinen ja Elias poissa, mikä näitä ihmisiä vaivasi? He tiesivät jotain, mistä olin jäänyt ulkopuolelle, syystä tai toisesta.
- Hieno tyttö, Dean kehui tammaani. Hänen äänensä oli iloinen ja reipas, mikä oli myrkkyä minun omalle mielentilalleni. Jos olisin edes hetken jaksanut katsoa Deania, tai edes hetken olisin päässyt ulos omasta päästäni, olisin varmasti huomannut ahdistuksen, joka pojan sisällä kyti, mutta olin niin oman mielialani uhrina, etten häntä nähnyt.
- Haen kypäräni, ilmoitin ja lähdin marssimaan pois kentältä. Nopeasti kypärä löysi tiensä päähäni. Dean katseli tuohuani, mutta huolestui vasta kuin vedin saappaiden vetoketjut kiinni.
- Et kai aio? Dean aloitti, mutta päättäinen katseeni ja lähestymiseni Doloa kohden antoi vastauksen kysymykseen, jota poika oli aikonut esittää.
- Kyllä, sanoin. Ääneni pysyi normaalina, vaikka turhaantuminen pulppusi sisälläni. Dolo käänteli korviaan epäluuloisena, kuin nousin sen selkään. Kiristin vyön ja hetkessä olin jo kävelemässä, luojan kiitos Dean ehti ottaa juoksutusliinan pois, sillä en olisi sitä edes huomannut. Halusin vain selkään ja komentaa tammaani, halusin sen tottelevan minua, mutta Dolo tunsi mielentilani, joten se oli hermoheikko, epävarma ja levoton. Kaikki merkit tammassa oli nähtävillä, olin vain niin tyhmä etten niitä huomannut.

Ensimmäiset minuutit sujuivat ihan hyvin, vaikka olin valmiina läpsäisemään raipalla, jos Dolo teki yhdenkin virheen. otin ohjat käteen ja siirryin sen kanssa raviin. Tamman askel oli jännittynyt, mutta se ei vastustellut. Pyysin sitä väistämään, silloin Dolo pisti vastaan. Se puri kiinni, pysähtyi, viskoi päätään ja häntäänsä. Lämäytin tammaa raipalla. Se sai Dolo hypähtämään eteenpäin. Se kiihdytti kuin hädissään altani pois. Lyhensin ohjaa ja pidätin kovalla kädellä tammaani. Se puri kiinni ja kiihdytti painetta vastaan, mutta minä vain väkisin väänsin sen voltille, jolla Dolo ei meinannut pysyä millään. Uudelleen raippaa, silloin se pukitti ja korvat painuivat luimuun. Tamma pysähtyi ja sen paino siirtyi takajaloille. Yritin saada Doloa liikkeelle ja sisälläni leimahti. Löin Doloa raipalla, en kerran, enkä kahdesti vaan viidesti, silloin se painoi päänsä alas ja pukitti. Pysyin hädin tuskin selässä. Dolo pinkaisi sivulle ja pukitti uudestaan ja uudestaan, kunnes se teki äkkikäännöksen siirtyi laukkaan, pukitti ja eikä aikaakaan kuin luiskahdin alas. Hiekka kirveli silmissäni ja haukoin henkeäni, tunsin kyyneleet jälleen, samalla raivo laantui vähän. Se kääntyi minua itseäni vastaan, kuin aloin ajattelemaan syytä putoamiselleni. Olin ollut kova kädestä, lyönyt tammaa, ei ihme kuin se päätti sanoa sopimuksensa irti. Häpeä valtasi minut ja käärin käteni kasvoilleni. Mitä olin tehnyt? Mikä minua vaivasi? Ahdistus puhalsin ylitseni ja saaden minut tuntemaan oloni heikoksi, enkä saanut enää henkeä, kunnes vihdoin purskahdin itkuun, mutta se ei ollut enää kyyneliä, vain vaikersin tuskani alla. Pelko, että jos menettäisinkin veljeni, jos jotain oli hänelle sattunut tuli nyt täydellä voimalla tajuntaani ja salpaannutti hengitykseni. Suljin silmäni. Kiedoin käteni tiukasti ympärilleni. Halusin pois.

Hetken päästä kuin itku oli laantunut ja päässäni ei surissut niin tunsin jonkun liikkuvan lähelläni, kuulin vaimea puhe ääntä, kunnes joku kosketti minua. Havahduin, miltein kauhusta.
- Meg? Kuului Oden lempeä ääni. Ode, ei. Hänen en halunnut näkevän, tätä, tätä - murtumistani. Vedin syvään henkeä, tyynyttelin itseni ja nousin hitaasti istumaan. Ode polvistui eteeni ja siirsi lempeästi hiukseni pois silmiltä. En halunnut katsoa häneen, en voinut katsoa häneen. Naisen läheisyys ja lämpö tuntui ahdistavalta, vaikka tiesin, että olisin vain halunnut murtua hänen syliinsä. Itkeä kuin pieni lapsi, mutta siihen en halunnut, sanotaan näin, en olisi halunnut sortua.
- Meg? Sama ääni toisti saman kysymyksen, vaikka vähän selkeämmin. Nostin hitaasti katseeni ja kohtasin Oden lempeät silmät. Mielessäni rukoilin häntä, ettei nainen katsoisi minua noin. Syyttävä, saarnaava tai pettynyt ilme olisi parempi. Mitä olisin ansainnut, ei lempeä, tyyni tai rakastava. Huuleni olivat kuivat, kieleni tuntui tahmealta myökyltä suussani, joka ei suostunut tottelemaan minua.
- En tiedä mikä minuun meni, sanoin lopulta. ÄÄneni värisi, minua heikotti, mutta Oden tuella pääsin seisomaan, vaikka pelkäsin lihasteni pettävän allani. Katseeni kohtasi myös Deanin, joka piteli Dolon ohjia. Hän oli myös ahdistunut ja hiljainen. Mitä olen tehnyt? kysymys tuli jälleen mieleeni. Ravistin Oden käden ympäriltäni ja hitaasti askelsin Dolon luo. Se kuopaisi levottomasti, muttei väistänyt minua. Mistä olin hyvin kiitollinen.
- I'm so, so, so, so, sorry, sanoin ja painoin käteni tamman kaulalle. Rapsuttelin sitä voimattomasti, kunnes tartuin kiinni tamman harjasta. Dean äännähti, mutta piteli Doloa, kuin nousin selkään. Tällä kertaa tekisin kaiken oikein. Käteni värisivät, hengitykseni oli vaikeaa, mutta päätin yrittää.
- Gimme strenght, kuiskasin ja painoin pohkeeni Dolon kylkiin. Epävarmasti se lähti liikkeelle. Annoin ohjan pysyä pitkänä ja keskityin rentoutumaan ja luottamaan Doloon. Mieleeni palasi Eliaksen lukuisat ohjeet ratsastajan jännityksen vaikuttamisesta hevosen. Niiden muistelu oli hieman kivuliasta, mutta tunsin, kuulin miehen sanat mielessäni. Kyynel herahti poskelleni ja tunsin oloni voimattomaksi.
Olin jotenkin tyhjä, turtunut sisältä ja jo Dolon kääntämisen ajattelu sai sen tuntumaan raskaalta.

Monta kierrostaistuin passiivisena satulassa. Annoin Dolon valita reitin. En vastustellut, kunnes se pysähtyi.
- Meg, Dean sanoi. Käänsin katseeni häneen.
- Mitä oikeen teet? Poika kysyi. Hän katsoi minua kummastuneena. Kysmys, tai pikemminkin miten se kysytiin sai kulmani rypistymään. Mitä oikein teinkään? Hetkinen.. En thenyt yhtään mitään! Se iski tajuntaani, vasta silloin tunsin Dolon allani. Se seisoi nukuksissa, kuin transsissa itsekin. Katsoin jälleen Deania hämmentyneenä. Hän hymyili, sillä poika huomasi, että olin ymmärtänyt hänen kysymyksensä.
- C'mon girl, sanoin ja painoin pohkeeni tiukasti Dolon ympärille. Se lähti hämmentyneenä liikkeelle. Hetken päästä siiirryin raviin ja aloitin tasaisen kevennyksen. keskityin, tiukasti käsiini, etten jännittänyt niitä, ettei otteni ollut kova, että minulla oli tuntuma.
- Katse! Dean ärähti. Komento sai minut unohtamaan käteni ja vain katsomaan eteeni. Käsky toistettiin, uudestaan ja uudestaan. Aina yhtä jyrkästi ja vaativasti. Aloin kääntämään Doloa, sama käsky toistui. Luota hevoseen, luota siihen hevoseen kirosin mielessäni. Vaihdoin ympyrälle, jolla pistin Dolon ravaamaan reippaammin, sitten hitaammin, sitten pidemällä askeleella, sitten lyhyemmällä askeleella.
Tamma vikuroi, puri kiinni, mutta pidin rentouteni, tasapainoni ja kärsivällisyyteni niin hyvin, että jopa Elias olisi ylpeä minusta.
- Sitten vähän laukkaa, Dean ilmoitti. Työhön käskettyä, Ensin harjoittelin laukan nostoa. Annoin tamman laukata pari askelta kerraallaan. Jumppasin sitä myös laukka volteilla ja temponlisäyksillä. Dolo totteli kiltisti, joten lopulta myöntäsin ohjaa ja annoin sen päästellä laukassa. Tamma ei pukitellut, mutta se nautti laukkkaamisesta.


Loppu ravin aikana seurasin kuinka Dean ja Ode keskustelivat kentän laidailla. Heillä oli kiihkeä keskustelu käynnissä, joka sai Oden levottomaksi ja Deanin ärtyneeksi. Jotain piti tehdä, ennen kuin nuo kaksi ryhtyisivät tappelemaan, joten ratsastin heidän luokseen.
Lähestyessäni keskustelu hiljeni täysin. Oden katse oli maassa ja Dean näytti tutkivan jotain kaukaisuuksia, joten huokaisin syvään.
- Feeling better? Dean kysyi pehmeästi.
- Yes, much, vastasin lempeästi hymyillen. Englanti sujui yleensä helpommin kuin suomi, varsikin jos aihe oli hankala tai tunteet olivat pinnalla. Avasin suuni kysyäksi jotain, mutta hiljenin. Deanin levottomuus paljasti, ettei poika halunnut enää puhua tapahtuneesta tai siitä, mitä hän salasi. Luovutin suosiolla, ja kuumeisesti mietin mitä sanoa.
- Kaunis päivä tänään, Dean sanoi rikkoen painostavan hiljaisuuden. Ode nosti katseensa ylös.
- Tosi, hän vastasi. Naisen ahdistus oli poissa, mutta silti hän oli väkinäinen ja jännittynyt. Katselin heitä hetken huvittuneena, kunnes purskahdin nauruun, mikä aiheutti, että sain muutaman kummastuneen katseen, mitkä vain pahensivat nauruani.
- Ette tiedä, aloitin, mutta sanoihin sekoittuu liikaa naurua, enkä pystynyt jatkamaan. Ode mulkaisi minua. Pakotin itseni tyyntymään. Tulin alas selästä, löysin vyön ja nostin jalustimet. Dean ja Ode katselivat minua, kuin hullua, joka kohta purskahtaisi jälleen nauruun.
- Ootte te vain niin parhaita, sanoin ja hetken mielijohteesta suutelin Odea. Nainen hämentyi ja astui puolikkaan askeleen taakse päin. Päästin naisesta irti ja pudistin päätäni. Dean katsoi minua epäluuloisesti koko matkan kuin talutin Doloa. Se ei hirveen hikinen ollut, mutta silti päätin pyyhkäistä pahimmat kostealla.

Napsautin tamman kiinni hoitopuomiin ja riisuin siltä varusteet. Tuuppasin satulan Deanille. Hän mulkaisi minuun epäluuloisti. Virnistin pojalle ja kallistin päätäni.
- Lupaan, että vaivannäkösi korvataan, sanoin leikkisästi ja samalla lähdin hakemaan pesupaikalta ämpärillisen haaleaa vettä ja sienen. Ilmeisesti Dean oli vienyt satulan ja suitset, kuin häntä ei näkynyt. Ode sen sijaan leperteli tammalleni, kunnes katsahti minuun.
- Sinä suutelit minua? Hän sanoin järkyttyneenä. Pyyhdin Dolon selän sillä välin.
- ja? Kysyin.
- Sinä suutelit minua, Ode toisti lauseen.
- Suutelen kuule kohta uudestaan, oikein kosteasti, sanoin ja herisytin sientä kädessäni. Ode tajusi vihjeen, peruutti ja nosti kätensä ilmaan. Ennen kuin hän ehti sanomaan mitään Dean palasi. Poika oli edelleen epäluuloinen, varmasti vähän mustasukkaisuuden vikaa.
Virnistin hänelle, mikä sai pojan hämmentymään.
- Vie tämä, niin palkitsen vaivasi, sanoin ja törkkäsin Dolon riimunarun Deanille. Muristen poika lähti taluttamaan tammaa.
- Mikäs se palkka on? Ode kysyin vihjaavasti.
- Yllätys, totesin leikkisästi.

18.7

Kuumuus ei helpottanut yhtään. Tunsin kuinka t-paitani liimautui selkääni vasten. Kuuma tai ei, niin hevoset piti liikuttaa. Dololle oli alunperin suunniteltu treeni ohjelma, mutta olin livennyt siitä jo aikoja sitten, joten lopulta hylkäsin sen kokokaan. Sen sijasta perustin ratsastukset fiiliksen ja sään mukaan. Se toimi hyvin, ainakin tähän asti. Mukanani minulla oli kassi, johon olin pakannut ratsastus vaatteet, sillä sietämätön kuumuus teki mahdottamaksi pitää ratsastushousuja, joten olin ne pakannut kassiin ja vetänyt puuvilla caprit jalkaani. Tallin piha kylpi auringossa. Hevoset seisoskelivat tarhoissa laiskanoloisina. Joidenkin leuat jauhoivat heinää, mutta toiset keskittyivät huitomaan paarmoja. Olin suihkuttanut paljaat kinttuni hyönteiskarkotteella, sillä jostain syystä paarmat suorastaan rakastavat minua, mutta saan niiden puremista isoja, punaisia ja kipeitä paukamia, joten oli ehdottoman tärkeää suojata itseni. Mukani oli myös hevosille tarkoitettu hyöteiskarkoite, josta olimme kiistelleet veljeni kanssa.
Hän luotti etikan voimaan ja piti hyönteiskarkoiteita humpuukkina, minkä kiistin äänekkäästi ja huomautin, ettei se haissut kuin etikka. Lopulta hän oli taipunut ja olin hymähtänyt tyytyväisenä. Kävellessäni kohti pihattoa, törmäsin Odeliehin.
- Hei, huokaisin.
- Mietinkin, että milloin näkisin sinua, Odelie vastasi hymyillen. Pujahdin pihaton puolella ja tähysin Doloa. Se oli vähän matkan päässä ja selvästi huonolla tuulella, minkä arvelin johtuvan paarmoista, jotka kiusasivat sitä herkeämättä. Kaivoin hyönteiskarkotteen kassistani.
- Doloo, kutsuin tammaa. Se käänsi päänsä minua kohden ja hörähti. Lopulta tamma lähti luokseni. Se nyökytti päätään innostuneena. Hyvä kuin sain edes otetta tamman riimusta.
- Slow down, sanoin huvittuneena ja rapsuttelin tamman kaulaa. Samalla suihkautin karkotetta. Dolo säpsähti ääntä, mutta tyynyttelin sitä.
- Ei ole vaarallista, selitin tammalle. Sen jälkeen lähdin taluttamaan Doloa kohti porttia, jonka Odelie ystävällisesti avasi.

Vein tamman tallin eteen ja sidoin sen kiinni. Dolo ei tietenkään ollut tyytyväinen, sillä se ei päässyt pakoon paarmoja sidottuna. Tamma luimi ja heitti päätään. Se potki takajaloillaan mahaansa, sillä paarmat hyökkivät taukoomatta sen kimppuun. Ryntäillä tamma oli varmaan neljä miltein samassa kohdassa, joten tapoin ne kaikki yhdelle lyönnillä. Dolo steppasi taakse päin, mutta pysähtyi lopulta. Se seisoi jännittyneenä ja häntä huiskien paikoillaan. hetken päästä näin kuinka Ode talutti innokasta oriaan. Katselin Simoa, tuota melkein kolme vuotiasta ponioria. Se oli kehittynyt hyvin ja lihaksistoa löytyi, mutta minusta Oden tulisi antaa orin varttua enemmän, ennen kuin aloittaisi täysipainoitteisen ratsastamisen. Tietenkään minulta ei kysytty, kuin Dean ja Ode suunnittelivat Simon tulevaisuutta. Eihän sillä oikeastaan minulle ollut suurta merkitystä. Odelie teki kuin haluisi, niin kuin aina.
- Odota tässä, sanoin ja kipaisin tamman harjapakin. Sen ajan Dolo sentää pysyi aloillaan, mutta minut nähdessään se kuopi kärsimättömämänä. Pistin askeleeni vauhtia, kunnes seisoin jälleen Dolon vierellä. Ode oli tuonut Simon ja laskenut siltä ohjat maahan, katselin kateellisena, sillä jos tekisin niin, niin Dolo painuisi tuhatta ja sataa karkuun, varmasti sotkeutuen ohjiinsa, joten kaikella suosiolla sidoin tamman kiinni. Ensin tutkin, oliko sillä paukamia, valitettavasti löysin niitä sään kohdalta.
- Se siitä ratsastamisesta sitten, huokaisin. Levitin puremiin jotain pahalta haisevaa rasvaa. Dolo ei pitänyt suihkepullon äänestä, joten suihkautin sitä vanhaan rättiin ja sillä pyyhin tamman karvaa.
- Kohta helpottaa, sanoin Dololle rapsutellen sen kaulaa. Hyönteiskarkote toimi, sillä paarmat jättivät ne kohdat rauhaa, johon olin sitä hieronut. Ilahduin asiasta ja hieroin tamman mahan alusen sillä. Tätä tehdessäni, en ollut huomannut lähestyvää hahmoa, kunnes kuulin Simon hirnahtavan. Kulmat rytyssä katsahdin lähestyvään henkilöön. En tunnistanut häntä, vasta kuin tuo poika seisoi Simon vierellä. Ori oli ratketa nahoistaan, toisin kuin Dean. Hän rapsutteli oria ja tervehti Odea hieman viileästi.
- Dean? Kysyin ihmeissäni. Poika kääntyi ympäri ja kohtasi katseeni. Hänen ihonsa oli päivittynyt ja hiukset lyhentyneet, mutta kyllä se oli Dean.

Katsoimme toisiamme hämmentyneenä, mikä huvitti suuresti Odelieta. näin naisen pidättelevän naurua. Lopulta Deanin kasvoille levisi hymy. Hän tuli luokseni ja rutisti minua. Ennen kuin ehdin reakoida, Dean painoi huulensa huulilleni.
- Dean, huokaisin syvää, kuin poika suostui päästämään minusta irti.
- Meg, hän vastasi lempeästi. Poika silitti kasvojani ja katsoi minua. Hän pujotti sormiaan hiuksiini. Ne olivat kiinni, mutta Deanin onnistui irroittaa muutama suortuva. Katsahdin häneen huvittuneena.
- Minkälaista oli? Kysyin uteliaana. Ode toi Simon vähän lähemmäs, sillä hän oli myös utelias kuulemaan mitä Deanilla oli kerrottavanaan. Paremmin en olisi voinut kysymystäni valita, sillä se toi innostuneen pilkkeen Deanin tummiin silmiin. Hän näytti pakahtuvan innosta, jolloin huokaisin.
- Se oli uskomaton paikka, sinun olisi pitänyt nähdä, Dean aloitti. Hän hymyili ja piti käsistäni kiinni.
- Kerros nyt jotain, Ode kysyi, mutta Dean ei näyttänyt häntä kuulevan. Poika vilkaisi naiseen nopeasti kunnes jälleen katsoi minua. Se oli minusta huvittavaa, mutta suloista. Naurahdin Deanille lempeästi. Hetkessä kiedoin käteni hänen kaulalleen.
- Kerro myöhemmin kaikki, mutta minulla on tässä vähän tekemistä, sanoin ja osoitin Doloon. Dean kietoi kätensä lantiolleni, eikä olisi halunnut päästää irti.
- Odota hetki, niin haen Devilin, niin Dean voi ottaa Simon, Ode sanoi ja lähti.
- Oliko ikävä? Dean kysyi ja katsoi minua kulmiensa alta. Vastasin katseeseen.
- Tietty, totesin. Dean päästi irti loukkaantuneena.
- Tietty, siinä kaikki mitä saan, senkin kylmä tyttö, hän tuhahti. Silloin lähestyi poikaa ja tartuin hänen kauluksestaan. Nojauduin vähän lähemmäs, kunnes nenäni melkein kosketti Deania.
- Maailmani pysähtyi kuin et ollut täällä, sanoin sanat, mahdollisimman vakavasti, vaikka hymy pyrki huulilleni. Dean näytti hölmistyneeltä.
- Ole vakavissasi, hän huokaisi avuttomana. Silloin suutelin poikaa nopeasti,
- Hupsu, kuiskasin hänelle. Dean katsoi minuun lievästi huvittuneena.
- Öhöm, Kuului Odelien ääni. Hän piteli Devilistä ja katseli meitä huvittunteena. Katsahdin häneen.
- Pääsemmekö sinne maastoon, vai onko teillä rakastavaisilla liian kiire? Oden ääni pysyi suhtkoht tavallisena, mutta hänen silmissään oli ilkikurinen pilke. Päästi Deanista ja huokaisin. Odelie olisi aina Ode, minkä sille mahtaa. Ajan kanssa hän ei enää järkyittäisi minua.

Käännyin Dolon puoleen ja harjasin sen nopeasi. Puhdistin kaviot ja tarkastin jalat. Tamma heittelehti paikallaan, sitä stressasi Odelien orit. Dean löysi tiensä Simon luo, joka steppasi innostuneena. Hänellä oli kaikki työ pidellä se kurissa, kuin taas Odelie vie Deviliä kauemmas, sillä se oli huomannut Deanin, eikä hän kuulu orin lempi-ihmisiin.
- Haen vain suitset, niin lähdetään, huikkasin ja kipitin tallin puolelle. Sielä vastaani tuli viileä ilma-aalto, mutta minulla ei ollut aikaa jäädä nauttimaan siitä, sillä Deania ja Odea ei olisi hyvä jättää kahdestaan pitkäkäsi aikaa - räjähdysaltistilanne.
Löysin tamman suitset ja otin ne mukaani. Palasi paahtavaan aurinkoon, joka onneksi aina välillä peittyy ohueen pilviharsoon. Palatessani Ode ja Dean keskustelivat antoisasti.
- Onko totta, että Eliastakin näkyy täällä? Dean kysyi ja katsoi minuun.
Pujotin Dololle ohjia kaulalle, joten en heti vastannut.
- Totta on, sain sanotuksi. Dean katsoi merkitsevästi Odeen, joka käänsi katseensa pois. Dolo kieltäytyi ottamasta kuolainta, mutta lopulta sen oli taivuttava tahtooni, silloin tamma yritti sylkeä kuolaimia suustaan.
- Sinä varmaa pidät paljon Eliaksesta, Dean sanoi vihjaavasti ja katsoi Odeen. Tämä näytti ensin punastuvan, kunnes mulkoili Deania murhaavasti.

Ode kääntyi ja nousi Devilin selkään. Ori terästyi heti. Dean teki samoin. Hän asetteli itsensä Simon selkään ja otti ohjat käteensä.
- Muistankohan, kuinka tätä enää ohjataan, hän sanoi huvittuneena. Tästäkin kommentista Ode mulkaisi poikaa. Jouduin miettimään hetken, miten pääsisin tammani selkään. Sillä en ollut kuin muutama sentti Doloa korkeammalla, mutta lopulta kiedoin käteni sen kylkeen ja tartuin harjasta. Ponnistin voimakkaasti ylöspäin, mutta Dolo yritti lähteä altani, se kuitenkin antoi minulle lisäpotkuja ja pitkän kiemurtelun jälkeen istuin tamman selässä. Tiesin näyttäväni huvittavalta, mutta se ei minua estänyt, eikä Doloa. Se steppasi edes takas ja pyöri paikoillaan. En voinut kuin pitää harjasta ja antaa Dolon rauhoittua itsekseen. Näytin mielestäni tyhmältä kahden lihaksikkaan orin vierellä, mutta kannoin itseni hyvin ja ratsastin tammaani ylpeänä. Se on rasavilli, nuori, mutta ainutlaatuinen, joten en varmasti jäisi kahden hienon orin varjoihin. Olimme kaikki selässä, joten katsoin Odeen.
- näytä tietä, sanoin hänelle. Ode ymmärsi sanani ja lähti johdattamaan meitä pois pihalta. Dolo käveli jännittyneenä, mutta yritin parhaani saada sen rentoutumaan. Kuin pääsimme maastopolulle, en voinut pidätellä tammani, joten painoin pohkeeni kiinni ja siirryin raviin. Dolo askelsi reippaasti ja ohitti Devilin epäluuloisena, mutta kuin ori jäi taakse, niin tammaa ei pidätellyt enää mikään. Se venytti kaulaansa ja lähti kiihdyttämään ravia. Kiedoin sormeni lujasti kiinni Dolon jouhiin ja annoin sen mennä. Lopulta ravi kävi sietämättömäksi, joten nostin laukan. Dolo, luojan kiitos, ei pukittanut ollenkaan. Se laukkasi innokkaasti, mutta pysyi hallinassa.

Olimme pellon reunassa, joten Ode ja Dean uskalsivat myös antaa hevostensa laukata. Siitä kehkeytyi oikea laukkakisa, jonka jokainen voittaa. Simo jäi jälkeen, jo kokonsa takia, joten Dolo ja Devil ottivat mittaa toisistaan. Devil kiihdytti, jättäen Doloa taakseen, mutta tamma pinkaisi perään, siinä minulla oli pitelemistä. Pellon reuna päättyi ojaan, joka oli suhtkoht leveä ja siitä nousi korkea penger kohti tietä. Dolo saavutti Deviliä ja oja lähestyi uhkaavasti, lopulta Devil pysähtyi sen reunalle, mutta Dolo hyppäsi. Puristin silmäni kiinni puhtaasta pelosta ja tunsin vain kuinka tamma kiipesi multaisaa reunaa ylös. Lopulta se sai etujalkansa tielle ja ponnisti ylöspäin. Olin liukua alas selästä, mutta onnekseni pitelin kiinni harjasta. Dolo kuopaisi levottomana. Suoristin itseni ja hengittelin.
- Aikamoinen loikka, Dean kommenttoi saavuttaessaan meidät. Hengittelin ja tyynyttelin itseäni. Rapsuttelin Dolon kaulaa ja painoin silmäni kiinni. Katsahdin taakseni ja näin penkereen n. metrin allani. Puhalsin ilmaa keuhkoistani ja värisin pelkästään katsomisesta.
- Tästä ei sanotta Eliakselle, sanoin. Dean rypisti kulmiaan.
- Hän pitää Doloa muutenkin jo vaarallisena. Tämän kuullessaan, päätin sanani huokaukseen.
- Mitään ei käynyt, joten mitä hän hermoilee? Dean kysyi. Tämän kuuli myös Ode, joka ratsasti pysäytti.
- Mitään ei käynyt, mutta jotain olisi voinut käydä, hän sanoi.
- Sitä minäkin. Hänen täytyy suojella minua, aina! huudahdin turhaantuneena. Odelle oli lempeä ilme ja Dean näytti surulliselta.
- Se on Elias, hän huokaisi. Nyökkäsin ja huokaisin. Tämän jälkeen jatkoimme lenkkiä, hieman rauhallisemmissa merkeissä. Dean selitti matkastaan ja kuritti Simoa, kuin me kuuntelimme ja ihastelimme. Sain tehdä töitä, että pysyin tammani selässä ja loppumatkasta tunsin jaloissani kulkevan maitohapon. Ne tärisivät ja minulle tuli hieman paha olo.
- Kaikki kunnossa? Ode kysyi. Hän ratsasti minun vierelläni, vaikka tammani oli hieman eri mieltä.
- Jep, vastasin mahdollisimman uskottavasti. Ode nosti kulmiaan epäuskoisena, muttei sanonut mitään. Tulimme alas selästä ja taluttelimme hevosia, ennen kuin veimme ne talliin. Dean seurasi onneksi Odea, jättäen minut tokenemaan rasituksesta, jonka tamma oli tarjonnut. Otin siltä suitset pois, pyyhin hiet ja vien Danven kanssa loppu päiväksi ulos. Suihkuttelin molempiin tammoihin vielä hyönteiskarkoitetta, kunnes lähdin etsimään Odelieta ja Deania.

23.6

Oli kaunis ja aurinkoinen päivä. Pieni tuulen vire heilutti puitten oksia, kun kävelin pitkin ML:ään johtavaa tietä. Olin ihmeen hyvällä tuulella, hyräilin, tanssahtelin, lauloin, joten kävely ei edistynyt kovinkaan hyvin. Pysähdyin hetkeksi, suljin silmäni ja napsuttelin sormiani, kunnes naurahdin itselleni.
- Pakko jatkaa eteenpäin, huokaisin ja nostin laukkuni maasta. Enää muutama metri, muutama askel niin näkisin...
- Ode? sanoin, melkein huudahtaen. Näin, kuinka Ode seisoi korkokengissään pihaton vieressä ihaillen ulkona olevia hevosia. Arvelin, ettei hän ollut tullut ratsastamaan. Menin hänen luokseen hymyillen.
- Huomenta, tervehdin iloisesti. Nuori nainen käänähti ja hymyili minulle leveästi. Valmistauduin jo suudelma-halausryöppyyn, jonka sain aina tavatessani Oden.
- Hyvää huomenta rakkaani, Ode hihkaisi ja syöksyi kaulaani. Hän suuteli minua kasvoille, noilla kiiltelivillä huulillaan.
- Jollain on hyvä päivä, huomautin, kun ode suostui päästämään minusta irti.
- Ei mitenkään epätavallisen hyvä, Just me, hän vastasi ja naurahti. Pudistin päätäni. Tämä ei ollut mitenkään uutta minulle, joten naurahdin hänelle.
- Et taida olla tulossa ratsastamaan tänää? Kysyin ja katsoin nuoren naisen asua. Hän rypisti kauniita kulmiaan vähän, mutta ymmärsi pian vihjeeni.
- Saavat herrat ulkoilla, varsinkin kuin on näin kaunis päivä. Se olisi vastoin kaikkia käsitteitäni, Ode vastasi.
- Olisi siis vastoin käsitteitäsi, että voisit viettää näin kauniin päivän hevosiesi kanssa? Elias sanoi. En ollut huomannut hänen saapumistaan.
- Elias, hihkaisin hymyillen. Huomasin kuinka Ode puri huultaan, saman huomasi myös tarkkanäköinen veljeni, joten hän virnisti.
- Et vastannut kysymykseeni, mies sanoi. Tiesin, että hän härnäsi Odea, joten pudistin päätäni. Niin tyypillinen Elias.
- Eh, minun herrani nauttitavat enemmän vapaudestaan, kuin minun kanssa olosta, Ode vastasi lopulta. Elias nosti kulmiaan ja mutristi huultaan hiukan, kunnes nyökkäsi.
- Mitäs mies täällä? Kysyin. Elias käänsi katseensa minuun ja hymyili leveästi.
- Hyviä uutisia, hän sanoi vihjaavasti.
- Jaa, vastasin ja hymyilin. En antaisi veljelleni kiusoitella minua, mitä hän teki valitettavan usein. Yritin parhaani mukaan vältellä, joutumasta sellaisiin tilanteisiin, mutta kekseliäs veljeni osasi löytää niitä hetkiä, jolloin en varonut.
- Eikö sinua kiinnosta? Elias kysyi loukkaantuneena. Hän käänsi päänsä pois, jolloin pääsin kiusamaan vuorostani häntä. Nopeasti otin sormillani kiinni miehen korvasta. Nykäisin sitä leikkisästi.
- Tietenkin kiinnostaa, kuiskasin hymyillen ja päästin irti miehen korvasta. Tämä käänsi kasvonsa minua kohden. Hän näytti melkein purskahtavansa innosta.
- Löysin tallin, jolla on tuttava, joka on minulle palveluksen velkaa, muuan Lahti, joten hön otti selvää, en sitten tiedä miten, mutta lopulta minulle löytyi valmentajan paikka. Talli on tässä tunnin ajon päässä ja kaiken kukkuraksi, he ovat valmiita majottamaan minut sinne, Elias selitti. Hän oli selvästi tyytyväinen ja syystäkin, miksei olisi?
- Onnea, huokaisin. Ode liittyi huokaukseeni, mutta Elias ei huomannut häntä, sillä mies oli innoissaan. Hän nappasi minut syliinsä ja puristi.
Tuppuuttelin veljeäni huvittuneena.
- Et tiedä kuinka... Ja tiedätkö mitä? Elias sanoi hymyillen. Hän piteli minua ilmassa.
- No? Kysyin. Elias hymyili leveästi.
- Saat nähdä minua useammin, hän vastasi ja laski minut alas. Hymyilin väkisinkin, sillä veljeni oli minulle rakkain ihminen maanpäällä ja nyt hän jäi kerrankkin samaan maahan kanssani ja vielä pysyvästi.
- Kiitä sitä, kuka lieneekin on, joka teki tämän mahdolliseksi, sanoin.
- Melkein suutelin mies parkaa, kuin kertoi, mutta onneksi ymmärsin ajoissa perääntyä, vaimo ei ehkä tykkäisi, Elias sanoi. Pudistin päätäni ja nauroin.
- Ja mistäs lähtien olet suudellut miehiä? Kysyin ja nostin toista kulmaani. Elias mietti hetken, pitkän hetken.
- Siitä lähtien kuin kertovat erittäin hyviä uutisia, jos totta puhutaan, niin suutelisin ketä tahansa, joka kertoisi minulle yhtä hyvän uutisen kuin Lahti, Elias vastasi. Vastaus huvitti minua suuresti ja pudistelin päätäni.

- Viihdyttäkää toisianne, kuin käyn hakemassa villikkoni tuolta, sanoin ja pujahdin narun ali pihattoon. Dolo nosti päänsä ja katsoi minua. Jotain siinä oli epäilyttävää, joten pysähdyin ja kutsuin tammaa. Se heitti päätään ja kuopaisi etujalallaan.
- Doloo, kutsuin uudestaan. Siltikään tamma ei liikahtanutkaan. Ei tietenkään, mitä odotin? Joten luvassa oli tahtoen taisto. Dolo halusi minun menevän sen luokse, mutta halusin, että tamma tulisi luokseni. Sitä se ei tehnyt, mutta en halunnut antaa periksi. Siis ei auttanut kuin odottaa. Minulla ei ollut kiire mihinkään, joten otin mukavan asennon.
Ensin Dolo katsoi minua haastavasti. Se kuopi etujalallaan, jolloin käänsin katseeni pois. Dolo turhaantui. Se nousi melkein pystyyn ja steppasi levottomasti, mutta siltikään en reakoinut. Lopulta tamma laski päänsä melkein alas ja lähti kävelemään kohti. En ollut voittanut vielä, joten en reakoinut. Vasta kuin tamma tuuppasi minua olkapäähän, soin sille huomiota. Dolo jännittyi, muttei päässyt karkaamaan, sillä nappasin sen riimusta.
- Tules nyt villikko, sanoin ja lähdin raahamaan tammaa kohti porttia. Saavutin sen ja Ode oli avulias ja avasi portin minulle. Kiitin häntä nopeasti. Huomasin Eliaksen ilmeen. Hänellä oli vakava katse silmissään, hieman toruva jopa, tunnistin sen "saarna-ilmeeksi". Sama ilme ilmestyi aina, kuin veljeni löysi jotain huomautettavaa käytöksestäni, siitä asti kuin olin ollut pieni, hän oli käyttänyt tuota ilmettä. Ohittaessani miestä huokaisin syvään. Tämän puolen olin miltein unohtanut, Eliaksella oli paha tapa kytätä tekemisiäni, kommenttoida niitä ja joskus hän kävi ylisuojelevaksi. Olin jo tottunut siihen, vaikka ärsyttikin se välillä.

Sidoin tamman kiinni tallin eteen ja juoksin hakemassa sen harjapakin.
Se oli pinkki, tietty, kuvastaen tammaani hyvin. Sillä välin kuin olin hakenut harjani Elias oli vaeltanut pihalle. Häntä seurasi Ode, joka tuntui hieman hämmentyneeltä. Syystäkin, sillä tiesin, että hän oli jäänyt Eliaksen ulkonäön uhriksi, varsinkin kuin veljeni härnäsi häntä usein. Katselin heitä hetken, kun samalla avasin pakin ja valitsin pölyharjan.
Se oli hyvä valinta, sillä Dolo oli kuorutettu pölyllä ja tunsin tukehtuvani pölypilveen, mikä nousi tammastani, jo yhden harjan vedon jälkeen. Dolo kokeili solmuani hampaillaan. Ärähdin sille nopeasti, mikä lopetti kokeilun, hetkeksi. Pian tamman hampaat kalusivat jälleen riimunarua. Huitaisin Doloa harjalla, jolloin se pärskähti ärtyneenä.
- Siitäs sait, sanoin vahingoniloisena. Tamma oli pölytetty. Elias siirtyi lähemmäs ja nojasi hoitopuomiin.
- Harjaanko tarpeaksi hyvin? Kysyin häneltä, sillä tunsin katseen käsissäni, jokaisen harjanvedon aikana.
- Ihan kelvollisesti, Elias vastasi väliinpitämättömästi.
- Vain niin, huokaisin ja puhdistin tamman jalkoja. Dolo teki sen vaikeaksi, steppaamalla taukoomatta. Sitä hermostutti Eliasksen läsnä olo ja syystäkin.
- Aiotko kenties seurata vierestä kaikkea mitä teen? Dolo hermostuu, huomautin hieman ärtyneenä. Elias ymmärsi vihjeeni, muttei siirtynyt mihinkään.
- En luota tuohon hevoseen. Se on liian arvaamaton, kuriton... Elias aloitti.
- tammamainen? Vaarallinen? Kysyin täydentäen veljeni listan. Hän huokaisi syvään ja kohautti olkapäitään.
- En voi sille mitään, hän sanoi melkein anteeksipyytävällä äänellä.
- Et niin, vastasin ja hymähdin. Siiryin puhdistamaan tamman kavioita. Se nosti jalkansa epävarmasti ja kytäten Eliasta koko ajan. tyynyttelin tammaa parhaani mukaan. Elias liikahti, jolloin Dolo melkein potkaisi minua. Ei kovaa, mutta siinä oli sormistani kyse. Kova kenkä ja hennot sormet, kumpikohan on kovempi?
- Katso nyt, Elias huomautti. Suoristin itseni ja heitin kaviokoukun harjapakkiin. Katsoin suoraan Eliasta silmiin.
- Mitä haluat, että teen? Kysyin hieman tympääntyneenä. Elias mutristi huultaan, osoittaen epätietouttaan.
- Dolo on ollut minulla jo pitkään, joten tunnen sen, eikä mitään ole tapahtunut, selitin, mutta Elias katkaisi sen sanomalla; - vielä.
- Kehtaatkin, huokaisin. Elias hiljeni ja Ode tuli viereeni epävarmana. Hän oli seurannut keskusteluamme hieman kiusaantuneena. Käänsin pääni pois ja purin huultani loukkaantuneena.
- Elias unohdat yhden asian, huokaisin. Katsoin Eliakseen. Kasvoni olivat jännittyneet. Ilmaisin sillä suuttumukseni, jonka Elias huomasi.
- Se on? Mies kysyi. Keräsin hetken ajatuksiani. Mietin tarkkaan miten sanoisin, sillä Elias tarttuisi jokaikiseen yksityiskohtaan ja tunteeseen, jonka ilmaisisin.
- Rakastan tammaani. En pitäisi sitä, ellen uskoisi siihen. En ole tyhmä, enkä yritä liikoja.. Luulin, että luotat, että osaan tehdä oikeat valinnat? Sanat tulivat hieman kovalla, loukkaantuneella äänellä, mutten suostunut pakoilemaan, sitä, etten loukkaisi veljeäni. Elias tunsi sanojeni vaikutuksen. Hän näki loukkaantumisen kasvoiltani, mikä sai hänet huokaisemaan syvään.
- En tiennyt, että näkisit sen noin.. Elias aloitti, mutta äänekäs hieman vihainen tuhahdukseni keskeytti miehen.
- Miten oletit minun näkevän sen sitten? Kysyin. Katsoin häneen suoraan pelottomana, haastavana.
Ensin Elias hämmentyi, kunnes kohtasi katseeni. Miehessä oli ylpeyttä. Hän varmaa luuli olevansa oikeassa.
- Sinun suojelemisesi menee jo vähän yli, sanoin. Sanat loukkasivat Eliasta, enemmänkin kuin olin tarkoittanut. Hetkessä tunsin syyllisyyttä. En kestänyt sitä, enkä tätä, joten otin tamman suitset, irroitin niistä martsarin ja puin ne päälle. Dolo osasi olla kerrankin kunnolla.

Ponnistin sen selkään, ennen kuin Elias ehti edes suutaan avata. Hän katsoi minua huolestuneena, kuin Dolo steppasi allani hieman jännittyneenä. Astellin itseni hyvin, kunnes huokaisin. Tunsin ahdistuvani, joten minun oli pakko päästä kauemmas Eliaksesta ja pian. Painoin pohkeet kiinni Doloon ja kannustin sen raviin.
Elias astahti perääni, mutta Ode tarttui hänen olkapäästään.
- Anna hänen mennä, kuului oden vieno kuiskaus. Elias pysähtyi ja painoi katseensa alas. Enempää en ehtinyt nähdä, sillä minun oli keskityttävä ratsastukseeni. Dolon jännitys ei helpottanut yhtään, joten pompin sen ravin tahdissa ja pelkäsin menettäväni tasapainon, mikä olisi minulle varmaan ihan oikein, sillä ratsastin nyt väärässä mielentilassa, purin sitä Doloon, mikä ei ollut reilua sitä kohtaan. Heti kuin olin päässyt pois ML:än pihasta, minun oli pakko siirtää tamma käyntiin. Se olisi halunnut jatkaa ravaamista, jonka takia protestoi pidätettä vastaan, mutta siirtyi lopulta käyntiin. Annoin hieman pohjalla perään ja huokaisin. Ajatukset pyörivät päässäni yhtenä massani, vuorosta tunsin loukkaantumista, vuorostaan syyllisyyttä, vuorostaan en ymmärtänyt Eliasta, vuorostaan ymmärsin. Hänen epäilyksensä Doloa kohtaan, loukkasi, mutta ymmärsin myös, että veljelläni oli omat motiivinsa. Hän ei tuntenut Doloa ja huomasi myös, että se oli kuriton ja välillä arvaamaton, mutta hänen pitäisi tietää, etten vaikka kuinka rakastaisin, en koskaan ottaisi hevosta, jonka kanssa en pärjäisi. En haluaisi olla töykeä, en haluaisi sanoa asioita, joitten tiedän satuttavan, mutta välillä ne tulevat ulos suusta, kuin itsestään. Kadun sanoja, heti kuin huomaan niiden vaikutuksen. Tänään oli semmoinen kerta, mutten voinut olla sanomatta, en vain voinut olla hiljaa enää.
- Teinkö todella niin väärin? Kysyin ja rapsutin Dolon kaulaa. Se oli jo aikoja sitten pysähtynyt, mitä en huomannut, sillä olin niin ajatuksissani, josta Elias olisi jälleen torunut minua. Mieleni teki välillä ravistaa häntä ja sanoa, ettemme kaikki voi olla niin täydellisiä ja hyviä kuin hän itse, että olen vain ihminen, että teen virheitä. Liun alas selästä ja tunsi kovan hiekan jalkojeni alla. Se oli jotenkin lohduttavan tasainen, turvallinen ja tiesin, ettei mitään kävisi.
- Olen pahoillani, huokaisin tammalle, vaikka se ei ymmärtänyt, mutta sanojen sanominen toi pientä lohtua.
Käänsin tamman takaisin tallia päin.

Ympärillämme puhalsin lempeä tuuli, joka liikutti puitten oksia, niillä istuvat linnut lehahtivat lentoo, mitä Dolo säikähti hieman. Rauhoittelin ja pidin ohjia tiukasti kädessäni. Hetken päästä Dolo jatkoi matkaa, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Olimme pian pihalla, mutten nähnyt Eliasta missään. Toin Dolon kentälle. Päästin tamman vapaaksi. Se paineli lujaa luotani. Tamma laukkaili ja pukittelikin hieman. Se yritti tulla ärsyttämään minua, mutta ajoin sen pois. Katselin Dolon menoa ja pudistelin päätäni. Jossain välissä Ode oli ilmestynyt aidan viereen. Hitaasti menin hänen luokseen.
- Älä sano, huokaisin. Katsoin Odea anoen. Ensin tämä näytti luopuvan, mutta lopulta hän avasi suunsa.
- Olet tärkein asia maailmassa, eikä hän halua, että sinulle sattuu jotain, Ode sanoi.
- Tiedän, vastasin hieman surkeana. Ode laski kätensä olkapäälleni. Käänsin katseeni maahan, sillä syyllisyys velloi sisälläni. Ode tunsi minua sen verran, että osasi arvata mitä ajattelin.
- Hän ei syytä sinua, hän sanoi. Purin huultani, kuuntelin sanat hiljaisena ja kärsivänä. Pudistin päätäni, sillä tunsin kyyneleitten pyrkivän ulos, mutten voinut antaa niille periksi, joten parhaani yritin tyynnytellä itseäni.
- Missä hän on? Missä Elias? Kysyin. Ääneni vapisi hieman. Saanen sanat kuullostamaan, kuin olisin vielä pikku tyttö. Ode mietti hetken, kunnes näki anelevan ilmeeni.
- Hän meni katsomaan Danvea, hän sanoi. Olin lähellä, etten hypännyt aidalle, mutta muistin Dolon. Katseeni siirtyi siihen, kunnes katsahdin Odeen.
- Mene, kyllä minä hoidan, hän sanoi. Nyökkäsin kiitollisena ja suorastaan pinkaisin juoksuun.

Matka tuntui kestävän ikuisuuksia ja mietin mitä sanoisin Eliakselle, millä aloittaisin. Hidastin vasta kuin näin hänen leveät hartiansa ja kuluneet farkkunsa. Mies nojasi aitaan mietteliäänä. Kävelin hitaasti, kunnes olin aivan Eliaksen vierellä. Hän ei tuntunut huomaavan minua, kunnes kosketin miehen rannetta. Hitaasti laskin sormeni sen päälle ja huokaisin syvään. Se sai Eliaksen hätkähtämään. Hän kääntyi minua kohden ja tarttui kädestäni. Miehen katseessa oli katumusta, lämpöä ja huolta.
- Olit oikeassa, hän huokaisi. Sanat yllättivät minut, mkä varmasti näkyi kasvoiltani, sillä Elias silitti hiuksiani. Painoin katseeni hetkeksi alas ja käänsin päätäni hämilläni.
- Olen liian suojeleva sinusta, Elias selitti. Hetkessä katsoin jälleen häntä. Kasvoillani oli nyt lempeä ja rento hymy, joka taisi yllättää Eliaksen.
- Olet isoveljeni, sanoin.
- Mutta, Elias aloitti, mutta painoin sormeni hänen huulilleen.
- Ei muttia, sanoin. Tiesin, että asia tulisi käsitellä. Tulisi kuulla selityksiä, tulisi myös kuunnella selityksiä, mutten jaksanut käsitellä asiaa, sillä se toisi paljon tuskaa, minkä en halunnut pilaavaan niin kaunista päivää. Elias vaistosi tai arveli, mitä ajattelin, joten hän antoi olla tällä kertaa. Mistä olin syvästi kiitollinen ja osoitin sen nojaamalla miehen olkapäätä vasten.

11.6 Vaihderikas päivä

Olin valmiiksi jo huonolla päällä. Koko matka Mel Sereniin oli vietetty tapellessa siitä, etten haluaisi mitää erikoista syntymäpäiväkseni. Niihin oli vielä kolme päivää, mutta silti. En tuntenut, että koko tapahtumassa on mitään erikoista. Höntti ja itsepäinen veljeni ei suostunut sitä uskomaan. Hän uhkasi järjestää jotain pääni menoksi, mutta sai siitä hyvästä murhaavan katseen. Hän pysäytti auton.
- Väliäkö sillä? Et kuitenkaan ole suomessa, niin mitä väliä? Ja Dean lähtee jonnekkin eurooppaan, joten mitä väliä? Sanoin ja astui ulos autosta. Kaikkialla näytti olevan rauhaisaa, vaikka nyt hieman vettä tihkusi taivaalta. Saapastelin niin raivoisasti pois ärsyttävän veljeni luota, että olin kävellä suoraan heinää kantavan Reitan päälle.
- Oi! Anteeksi, sanoin ja hyppelehdin nopeasti pois, ennen kuin hän ehtisi nähdä punaiset poskeni. Dolo oli ilmeisesti juuri saanut heinänsä, joten minun piti antaa sen syödä kaikessa rauhassa. Tamma hörähti minulle, mutta jatkoi sen jälkeen syömistään. Vähin äänin lähdin ja katselin ympärilleni. Mihis se rakas veljeni oli joutunut? Lopulta huomasin hänet. Mies jututti parhaillaan Samia. Pudistin päätäni ja huokaisin. Mitäs nyt? Ajattelin. Lopulta ajattelin, että jos löytäisin satulasaippuaa, niin voisin puhdistaa Dolon varusteet. Yritin ohittaa Eliaksen ja Samin huomaamatta, mutta tietenkään se ei onnistunut.
- Shut up, Huudahdin Eliakselle, kun tämä kääntyi katsomaan minuun. Huudahdus säikäytti tallissa olevat hevoset ja käänsi muutaman pään minua kohden. Joku tuli juuri tallista ulos. Hevonen oli iso rautias, jolla oli piirto päässään. Se kulki korvat luimussa ja pää korkealla, tunnistin tamman Indiksi. Nica talutti sitä napakalla otteella, joten tammalle ei jäänyt paljoa valinnan varaa. Katselin heitä hetken ja hymähdin.

Olin juuri niin ärsyyntynyt veljelleni, että minu teki mieli kuristaa hänet tai jotain, mutten sitä voinut tehdä, sillä hän oli myös isoveljeni ja huomattavasti minua pidempi ja vahvempi. Hän katseli minua lempeästi, noilla vihreillä silmillään, kunnes nappasi minut yhtäkkiä syliinsä.
Yritin pyristellä parhaani mukaan, mutta Elias piti kiinni. Tunsin kaikki katseet itsessäni. Sami rypisti kulmiaan, Nica oli lähtenyt jo ja Reita palasi jonkun hevosen kanssa.
- Mikä nyt? Kysyin veljeltäni lopulta. Huokaisin syvään ja rentouduin.
- Halusin sanoa, että olen jäämässä Suomeen, Elias sanoi, miltein kuiskaten. Tämän sanottuaan mies päästi minusta irti.
- Kuinka pitkäksi aikaa? Kysyin hämmentyneenä.
- Pysyvästi, Elias vastasi.
- Entä? Kysyin, mutta Eliaksen kasvoille ilmestyi hetkellisesti synkeä ilme. Joten kysymykseni oli turha. Katselin veljeäni hetken. Oliko tämä totta? Oliko Elias todella jäämässä Suomeen? Kysymykset varmaan myös näkyivät silmistäni.
- Totta se on, Elias sanoi ja hymyili. Sen jälkeen en voinut kuin hypätä miehen kaulaan iloisena. Rutistimme toisiamme hetken, kunnes muistin mitä olin ollut tekemässä. Elias seurasi minua ja nakkasin hänelle käteen Dolon suitset, joita veljeni katseli kummastuneena. Hän oli tiedetysti länkkäri ratsastaja henkeen ja vereen, joten Dolon suitset ja muut remmit ihmetyttivät miestä, mutta eihän Elias ihan uuno voinut olla?

Ensin etsin satulasaippuan ja onneksi löysin sellaisen lopulta. Annoin rätin Eliakselle ja osoitin satulaa.
- Se tai nämä? Sanoin ja nostin Dolon suitsia ilmaan. Elias huokaisi vastahakoisesti ja aloitti satulapuhdistuksen. Vähän ajan päästä hän aloitti tavan omaisen saarnansa siitä, että varusteita tulisi hoitaa. Siihen nyökyttelin päätäni ja hymyilin. Sami, joka kulki juuri ohi läväytti minulle vahingoniloisen hymyn, sillä hänkin oli kuullut suuren osan Eliaksen saarnasta. Kuunnellessani Eliasta, onnistuin melkein sekoittamaan suitsien osia, josta Elias valitti sitten lisää.
- Kuule, herra, sanoin topakasti. Saaden veljeni hiljentymään.
- Kyllä, olen laiminlyönyt varusteet ja kyllä sählään, mutta se johtuu siitä, että kuuntelen sinua, joten päätä, saanko hoitaa tämän vain kuunnella sinua, sillä molempiin en pysty. Olen vain ihminen, sanat tulivat suustani hieman turhaantuneesti, sillä juuri tällä hetkellä toivoisin, että Elias painuisi takaisin sinne jenkeihinsä.
- Hyvä on, Hyvä on. Olen hiljaa, Elias vastasi. Hän piti lupauksensa koko sen ajan kuin puhdistin suitsia. Sain ajatella rauhassa ja rauhoittua samalla, joten hiljaisuuden jälkeen olin taas paremmalla tuulella, jonka osoitin hymyllä.

Varusteet kiiltelivät puhtauttaan ja harjapakki oli jälleen hienossa järjestyksessä, joten päätin käydä katsomassa vielä Doloa. Päästyäni ulos tallista, sain ilokseni huomata, että sade oli loppunut ja taivas hieman kirkkaampi. Kävelin nopeasti pihatolle ja etsin tammani. Se ilahtui nähdessään minut ja hörähti uneliaasti. Rapsuttelin Doloa korvien takaa, kunnes nappasin sen riimusta. Tamma nosti päänsä ylös ja tapitti minua kummastuneena.
- Tules tyttö, sanoin ja nykäsin tamman mukaani. Se seurasi kummastuneena. Sain talutettua sen tallin edustalle, kuin Elias astui ulos. Hän silmäili Doloa hetken.
- Mitä? Kysyin. Elias pudisti päätään.
- Saanko kokeilla? hän kysyi yllättäen. Katsahdin veljeeni kummastuneena.
- Et ole tosissasi, sanoin huvittuneena. Sillä välin Dolo mulkoili lähestyvää miestä epäluuloisesti. Elias oli yksi parhaista hevosmiehistä jota tunnen, mutta nyt kyseessä oli Dolo.

Silti auliisti luovutin tamman veljelleni, joka talutti sen maneesiin.
Sielä mies päästi tamman vapaaksi. Dolo ravasi närkästyneenä mahdollisimman kauas Eliaksesta ja jäi mulkoilemaan häntä. Dolo oli löytänyt tiensä maneesin toiseen päätyyn ja peruutti nyt kulmaan. Se katseli epäluuloisena Eliaksen, joka istui alas ja jähmettyi siihen. Hetken tamma mulkoili harmaan otsiksensa alta, mutta lopulta se lähti epävarmasti kävelemään. Dolo käveli jäykkänä ympäri maneesia ja varoi, ettei vaan lähestyisi Eliasta. Katselin Doloa huvittuneena. Kuitenkin puolen tunnin päästä, se rentoutui ja otti askelia kohti Eliasta. Mies istui tyynesti paikallaan, eikä liikauttanut edes kulmakarvaansa. Lopulta Dolo tuli metrin päähän Eliaksesta. Se kurotti turpaansa ja hörähti kummastuneena, kun vieras henkilö ei edes liikahtanut. Dolossa näkyi huomattavasti turhaantumisen merkkejä, mutta lopulta se jäi seisomaan metrin päähään ja laski päänsä alas.

Hitaasti Elias liikautti sormiaan. Dolo hämmentyi, muttei liikahtanut.
Pitkän ajan jakson jälkeen Elias seisoi, ilman, että Dolo sai suurempia sätkyjä. Sen jälkeen Elias poistui ja leikimme jahtausleikkejä Dolon kanssa, jolloin se nappasi minua keran takapuolesta, mutta mitään pahaa ei sattunut.
- Eiköhän tämä ole tässä, huomautin ja rapsuttelin tammaani leuan alta.
Se heitti innostuneena päätään ja kuopi etujallaan.
- Ei makeaa mahan täydeltä, huomautin.
Lähdin taluttamaan Doloa ulos, jotta voisin sen harjata kaikesta pölystä, jota maneesissa oli. Tässä operaatio, sitä se oli hieman leikkisän tammansa kanssa, Elias auttoi parhaansa mukaan ja pian Dolo pääsi takaisin pihattoon. Se pukitteli iloisesti, mutta minä oli täysin läpimärkä hiestä.
- Lähdestääs sitten, Elias huomautti ja katsahti puhelimeensa, jossa näkyi selvästi kellon aika.
- Joo joo, mennään, sanoin ja lähetin lentosuukon Dololle.

2.6. Voiko naurua olla koskaan liikaa?

Nyt kuin vihdoin koulussa helpotti pääsin taas viettämään aikaani tammani kanssa. Saavuin iltapäivällä Mel Sereniin. Kaikkialla oli levollista, lempeä tuuli leikki juuri lehtiä saaneissa oksissa. Kävelin suoraan pihatolle. Tähyilin ja huomasin tammani heti. Sekin nautti hyvästä ilmasta. Vihelsin äänekkäästi saaden Dolon huomion. Tamman pää nousi ylös. Se näytti hämmentyneeltä ja hetken kesti ennen kuin Dolo reakoi. Se lähti laukkaamaan kohden, jonka aikana pujahdin aidan ali. Tamma jarrutti voimakkaasti, se melkein liukui päälleni.
- varos vähän kaveri, sanoin ja naurahdin.
Dolo tarttui hupparin narusta ja veti siitä. Hetken tamma "tunnusteli" minua. Rapsuttelin sitä hetken, kunnes sain taas Dolon rauhoittumaan. Pujahdin lopulta aidan ali, sillä oli aika hakea tamman harjapakki. Muistankohan missä se on, ajattelin.

Saavuin talliin ja olin melkein törmätä Nicaan. Hänellä oli sylissään kasa varusteita.
- Otatko tämän, nainen sanoi ja työnsi syliini satulan. Se miltein putosi käsistäni, mutta onneksi sain viime hetkellä napattua satulasta.
- Monta pollea aiot oikein ratsastaa? Kysyin hämmentyneenä.
- nämä vai? Nica kysyi ja näytti varusteita. Nyökkäsin.
- Siivoan satulahuonetta, kun on muutama villakoira ja pölypunkki päässyt sinne asumaan, Nica vastasi. Hymähdin vastaukselle.
Hetken juttelimme niitä näitä, kunnes päästin Nican jatkamaan urakkaansa. Hain pakin ja varusteet hoitopuomille, jonka jälkeen kipitin hakemaan Dolon. Tamma ei ollut mitenkään sidottuna olon ystävä, joten se hieman hankaloitti harjausta. Dolo tutki ympäristöään ja kokeili solmua hampaillaan.
- Hei, ärähdin sille. Tammani oli fiksu, joten joku päivä se vielä avaisi kaikki hankalimmat solmuni. Mitä enemmän kielsin sitä kiinnostavampi köysi oli. Sain tamman pölytettyä, kunnes se riuhaisi solmun auki. Nappasin tamman harjasta, kunnes ylsin toisella kädellä riimunaruun.
Dolo ravasi innokkaasti ympärilläni, melkein kietoen narun ympärilleni.
Parhaani mukaan pitelin siitä kiinni ja yritin tamman menoa jarrutella.

Lopulta Dolo pysähtyi. Se jäi katsomaan jotain pihan toisella puolella. Yritin tähystää mitä se näki, mutta en huomannut mitään, kunnes yhtäkkiä kulman takaa Tyler Reeven kanssa. Dolo steppasi ihmeissään.
Tyler heilautti kättä minulle, johon vastasin samoin.
Reeve nosteli jalkojaan korkealle ja hörisi kaula kaarella. Se hirnahti kerran, mutta Dolo laski korvansa luimuun.
- Pidä toi asenne, vitsailin tammalle.
- Mikä asenne? Kuului yllättäen kysymys takaani. Käännähdin ympäri.
- Dean. Mistä? Miten? Ihmettelin ääneen saanen Deanin virnistämään.
- Keskityit niin tarkasti komeaan oriin ja sen taluttajaan, ettei huomiosi minulle riittänyt, Dean sanoi. Tönäisin häntä kylkeen.
- Mustis? Kysyin.
- Aina, Dean vastasi. Pudistelin päätäni. Dolo hörähti pojalle tuttavallisesti. Hän rapsutti tamman turpaa. Katsoin Deania hetken, jonka jälkeen hän halasi minua ja suuteli nopeasti.
- En voi sinua nyt huomiotta jättää, Dean sanoi huvittuneena. Hymähdin vastaukseksi ja käännyin sitomaan Doloa.
- Se oli tyylikkäin karkausyritys tähän mennessä, Dean sanoi yllättäen. Rypistin kulmiani ihmeissäni.
- Kuis kaun täällä olet ollut? Kysyin lopulta. Dean kohautti kulmia.
- satuin nyt vaan näkemään kuin neiti käsitteli köyttä, hän vastasi lopulta.
- Ihme taipumuksia tällä minun neidilläni, vastasin. Käsittelin Dolon karvaa nyt pehmeällä harjalla. Karvaa tammalta lähti ihan tukoittaan ja huomasin pian olevani itsekin karvojen peitossa. Dean nauroi minulle.
- Sinullahan on naamaa myöten kaikki karvoissa. Näytät ihan.. Dean sanoi, mutta nielaisi loput sanoista, koska katsoin häntä varoittavasti.
- Mitäs nyt? Kysyin. Olin puhdistanut tammani(ja itseni). Dean katsoi minua kysyvästi.
- Yksi hevonen kaksi ihmistä, ilmoitin. Deanilla oli hämmentynyt ilme, mutta ymmärsi vihdoin mistä oli kyse.
- Jaa. Meillä on ylitsepääsemätön ongelma, poika sanoi. Vastaukseksi hän sai pitkän ja murhaavan katseen. Lopulta päädyin suitsimaan tammani. Dean katsoi minua epäluuloisena kuin pyysin häntä selkään.
- Etkö luota minuun? Kysyin viattomasti. Dean mulkoili minua. Hän tiesi, että härnäsin. Lopulta sain Deanin houkuteltua taakseni. Dolo steppasi epäluuloisesti, mutta rauhoittelin tammaa hetken. Se kuuli minua ja rentoutui lopulta. Dean tosin ei.
- Rentoudu, sanoin ja käänsin päätäni vähän. Dean huokaisi ja kietoi kätensä ympärilleni.
- Eiköhän tämä tästä, hän sanoi. Annoin Dololle pohkeita ja suuntasin metsään.

Lenkki sujui hyvin, vaikka Dean oli horjahtaa alas, kun Dolo innostui laukkailemaan. Saavuimme takaisin tallin eteen. Dolo ei paljoa hikoillut, joten päätin vähän ratsastaa sitä kentällä. Deanin tosin pudotin kyydistä. Hän jäi suosiolla kentän laidalle. Dolo kuunteli apujani ihmeen hyvin. Tehtävät olivat tosin todella yksinkertaisia, kuten voltteja ja siirtymisiä.
Doloa kyllästytti(oikeastaan olimme molemmat kyllästyneit), joten tulin alas selästä ja päästin tamman vapaaksi. Kannustin tamman laukkaan ja se hypähteli ympärilläni ja pukitteli, kuin pahainenkin kakara. Tamma härnäsi minua ja yritti näykkiä takamuksestani. Lopulta kaaduin selälleni maahan, sillä en voinut kuin nauraa. Hetken naurettuani tunsin Dolon tutkivan turvan mahassani. Se aiheutti minulle kahta kauheemman narunpurskahduksen, se oli niin hallitsematon, etten saanut enää hengitettyä.
- Meg? Dean kysyi. En ollut huomannut, että poika oli tullut luokseni.
- Olen ihan kunnossa, sanoin. Vaikka jouduin sanat tavaamaan hitaasti. Lopulta Dean auttoi minut ylös ja talutti Dolon pihattoon, sillä minua heikotti liikaa nauramisen jälkeen.