Reitan jorinoita (23: Jänishousu)

Sivu 2 / 2 Edellinen  1, 2

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas

Vs: Reitan jorinoita (23: Jänishousu)

Viesti  nica lähetetty Su Kesä 17, 2012 10:37 am

Ihanaa : ) Oikeesti. Tätä on taas odotettu.

Eikun tosissaan näin se meni: Voin sanoa että tänään oli taas vaihteeks vaikeeta nousta sängystä. Fyysisesti vaikeeta, olo on sellanen ku olis jääny rekan alle. Hyvä että pää nous tyynyltä ja joka lihakseen koskee, jopa yskähtäminen. Tietää että on tullu pelattua jotain hauskaa jefu nimistä peliä ja 100 kiloset linjanaiset on kaatuillu päälle : P (yritin kyllä sitä yhtä karkuun aina juosta, etten ihan syliin mene.) Raahauduin koneelle, istuin alas, avasin ML:n sivut. En katsonut foorumia kun täällä ei ole miljoonaan vuoteen mitään tapahtunut. Tsekkasin muut paikat ja näin sähköpostissa ilmotuksen uudesta viestistä. APUAA, äkkiä foorumille ja syventymään sun tarinaan. Miten mä saaaaaatoin missata foorumin kattomisen.. Voin sanoa, että ryhti parani miljoonasti ja huulet nous hymyyn. Aamun parannus : D
Ja nyt saan huutoja kun haluun vastata tähän kunnolla, ja koira joutuu oottamaan ja saan kuunnella iskän huutoja "Eläin parka kärsii tästä touhusta, nyt lähet käyttämään sitä!" Vaikka tosiasiassa se ei jaksa nostaa ees päätään tuolta omalta paikaltaan, kun se on ollu juoksemassa mökillä pari päivää.

Nyt asiaan.

Tyylissä voi havaita taas hienoisia muutoksia. Ehkä kun on ollu nyt pidempi tarinatauko, niin tyyli muuttuu kun elämä muuttuu ja tekstit muuttuu. Oon huomannu sen saman omistakin teksteistä. Varsinkin jos kirjoittaa samanlaisia tekstejä monen vuoden välillä. Voin sanoa, että sun tarinat on kokenu monenlaisia muutoksia ihan alkuajoista lähtien, mutta ei ne ainakaan huonompaan suuntaan oo menny : )
Tässä tarinassa mennään alussa ehkä vähän syvempään ja mietteliämpään asiaan. Ei ole alussa niin huumoripainotteista, kuin jotkut tarinat on ollu. Kyllähän sitä huumoria ja Jessen mollausta sitten saadaan sinne loppuun.
Nyyh, onko Jesse oikeesti noin idiootti? : D Joo, on se vähän tyhmä melkein blondi, mutta... ainakin Suvi tykkää siitä :'D
Ripset... :'D
Otsikko on mahtava. Olin saada sydärin jo pelkän otsikon perusteella ennen kuin avasin koko tarinaa. Sitten koko tarinan ajan jäi miettimään, että missäköhän se syöpäjuttu nyt tulee. Hyvin rakennat otsikolla sellasta fiilistä, että pakko lukea loppuun tosi tarkasti!

Yritin kirjottaa tarinan edetessä muistiin paperille, että mistä vois kommenttia antaa. Edelleen Ana on Ani, ei Ana. Se kuulostaa ihan tytön nimeltä. Toki se on loogisempi jos oikea nimi on Anakin. Kututtiinko Anakinia Star Warssissa Anaks? Tuli sellanen hämärä muistikuva, että saatto ehkä olla niin... Hmm.
Kuka on Atte? Onko se ollu jossain aikasemmassa tarinassa? Nyt se ainakin oli mainittu pari kertaa ja en saa päähäni että missä se on ollu, jos on ees ollu.

Ja tuosta hahmohässäkästä tuli mieleen, että mmä oisin varmaan ihan Jesse, jos olisin jätkä. Jotenkin se vaan vois niin olla mie. Tässä virallisessa nicassakaan ei oo niin paljon minua ihteäni kuin Jessessä. Miten lie menee Reitan kanssa, ei sekään taida ihan hahmohahmo olla : )

Hyvään aikaan laitoit tarinan, niin kerkesin vastata nyt ajoissa. Muuten olis menny varmaan kaks viikkoa, että pääsen kunnolla koneelle kun on leiriä ja kaikkea muuta sälää tiedossa.

Tarinan loppu oli aivan hulvaton. Päivän naurut : D

// edit. tää foorumi kusee noitten hymiöiden kanssa...

nica
Admin

Viestien lukumäärä : 606
Join date : 04.11.2009

Näytä käyttäjän tiedot http://seren.foorumini.net

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Reitan jorinoita (23: Jänishousu)

Viesti  Reita lähetetty Su Kesä 17, 2012 10:06 pm

Johhh lol. En tajua mitä ajattelin, kun sanoin Anssi-ponia koko ajan Ateksi. Syynä on joko ihan helvetillisen pitkä taukoni tai jonkinlainen lievä aivovaurio. Antakaamme anteeksi koska olen säälittävä tyyppi. Ana taas tulee näköjään kirjoittamalla nopeammin kuin Ani ja helpommin, ja Reitahan ilmiselvästi ei juokse siitä mistä aita on matalin, vaan siitä mistä se on kaatunut... ...lisäksi yhden entisen tyttöystäväni kutsumanimi oli Ani, eikä Anissa ollut mitään miehekästä... ...
Koetan opetella kirjoittamaan.

Kirjoitin viimeksi huolimattomasti vähän niin kuin kaksi juttua yhteen (virheineen päivineen näemmä), joten otetaanpa tämän tekstin teemaksi TYYLI.

***

14: Mêl Serenin nuorimmainen

Zane väisti minua korvat pystyssä, kun kosketin sitä kahdella sormella kaulalle kävellessäni sen ohitse. Se tuijotti hetken ja ravasi sitten honteloilla puuhevoskintuillaan perääni. En kääntynyt katsomaan sitä, vaan kävelin laiskanpuoleisesti eteenpäin pitkin poikin muutoin tyhjää ratsastuskenttää. Oli aurinkoista mutta tuulista.

Kesällä kuuluu olla hevosten kanssa. Lapsena hiivin salaa naapurin hevoshakaan ja poniori ajoi minut aika nopeasti sieltä ulos. Nyttemmin, aikuisempana, en ollut paljoa viisaampi. Vietin nimittäin viikon ainoaa vapaapäivääni työpaikallani. Mutta mikäpä sen mukavampaa kuin lujittaa ystävyyttään kasvavan hevosvarsan kanssa? Niin saadaan elinikäisiä ystäviä.

Kun pysähdyin ja käännyin, pieni orivauva käveli kunnioittavasti vierelleni eikä suoraan päin, niin kuin nuoret orit yleensä tekivät vieraille ihmisille isotellakseen. En kuvitellut, että Zane olisi jotenkin muita pehmeämpi luonteeltaan. Se vain tunsi minut ja tiesi, ettei minun hätyyttelemisestäni seurannut mitään hyvää. Lisäksi se taisi tykätä minusta edes vähän

Pidän nuorista hevosista. Erityisesti siitä, että kukaan ei ole päässyt rusikoimaan niitä pilalle tai opettamaan niitä väärin. Moni kritisoi minunkin opetuksiani, mutta tavoitteeni on joka kerta rento, hyväkäytöksinen, rohkea, utelias ja tottelevainen hevonen. Eli terve hevonen. Enkä ole ainakaan vielä epäonnistunut.

Zane käänsi korvansa minuun päin, kun ojensin käteni sen pään vierelle silmän korkeudelle, vajaan puolen metrin välimatkan päästä. Naksutin hevoselle kieltäni ja liikutin kättäni päättäväisesti eteenpäin sen turvan ohitse ja siitä eteenpäin. Heti kun varsan aivot rekisteröivät liikkeeni ja saivat käskyn kulkemaan sen omiin raajoihin, se lähti kävelemään. Sen korvat pysyivät minun suuntaani kääntyneenä, vaikka se katselikin eteenpäin. Kävelin sen vierellä ulkoradan puolella, kun kiersimme laajaa ympyrää kentän keskellä.

Joku antoi joskus nimeksi luonnollinen hevostaito sille, mitä minä teen. Aiheesta on eritasoisia kursseja. Jotkut ilmapääopettajat jankuttavat, että lännenratsastus on luonnollista hevostaitoa. Oikeasti aiheeseen perehtyneet tapaukset käsittävät, että näin ei ole, mutta että lännenratsastuksessa käytetään luonnollista hevostaitoa paljon useammin kuin englantilaistyylisessä ratsastuksessa. Minä ohjaan hevosta luillani, kun ratsastan. Ja peruslajien ratsastajat käyttävät lihaksia. Kumpikaan ei ole huonompi tai parempi tapa.

Kun pysähdyin taas, orivarsa lähti melko pian omille teilleen. Se kävi tutkimassa kentän reunoja, ja yritti ujuttautua aitalankkujen välistä syömään voikukkia. Se hätisteli kärpäsiä vielä harvajouhisella hännällään. Vihelsin sille jotta saisin taas sen huomion, ja kutsuin sitä nimeltä. Zane nosti päänsä ja odotti, että kävelin sen luokse. Talutin hevosen kentän keskelle ohjaamalla sitä kädelläni sen leuan alta.

En minä ihan vastuuton ole. Vaikka uskon, että kunnollinen hevonen toimii aina niin kuin käsketään, en kokeilisi teoriaani muualla kuin aidatulla alueella. Yksin kentällä hevonen ja käsittelijä ovat turvassa, jos hevonen päättäisikin ryhtyä pelleilemään. En ikinä taluttaisi hevosta aitojen ulkopuolella ilman riimua tai muuta vastaavaa, jollei oikeasti olisi pakko.

Zane pysähtyi kun minäkin. Kiersin käteni hevosen toiselle poskelle sen kaulan alitse ja painoin sormillani kevyesti. Ori taivutti kaulaansa, käänsi päänsä minuun päin. Toisella kädellä painoin sen kylkeä siitä kohdasta, jossa ratsastajan pohje olisi, ja Zane käänsi takapäätään poispäin minusta. Pyöritin sitä puoli kierrosta ennen kuin irrotin molemmat käteni siitä ja vapautin sen paineesta. Zane suoristautui ja pudisteli päätään.

Ilkeisiin hevosiin en usko. Enkä ilkeisiin eläimiin ylipäätään. Tapasin kerran loistavan koiran, jonka omistaja oli täysi nolla. Piski pelkäsi kaikkea minkä näki, rähisi kaikelle, inhosi jokaista ihmistä, irvisteli omistajilleenkin. Talutin koiraa vartin vaatien koko ajan sen huomiota itselleni, ja se alkoi tarkkailla minua nähdäkseen mitä siltä halusin. Rähisemättä kenellekään. Eikä siihen tarvittu yli-ihmisen voimia, vaan maalaisjärkeä. Samalla tavalla rauhallisesti ja itsevarmasti pitää hevosiakin käsitellä.

Taputin hevosta kaulalta. Hieroin sen harjan juurta. Rapsutin sen säkää, ja se rapsutti ylähuulellaan olkapäätäni. Hyvästä työstä pitää aina kiittää, vaikka Zane tietenkin piti koko puolituntistamme vain vanhana tuttuna leikkinämme. Se puhisi ja räpisteli kun hellin sitä. Niin kuin nuori ja iloinen hevonen tapaa tehdä.

Reita
Sisäistynyt
Sisäistynyt

Viestien lukumäärä : 64
Join date : 23.11.2009

Näytä käyttäjän tiedot http://www.veritiara.org

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Reitan jorinoita (23: Jänishousu)

Viesti  nica lähetetty Ma Heinä 02, 2012 9:29 pm

Eikai nyt aivovaurio sentään. Sitä en ihmettelis jos mulla sellanen olis näiden kaikkien töyssyjen jälkeen.
Mutta siis anteeksi annetaan.

p.s. Pahoittelen seuraavan tekstin jäykkyyttä. Helvetin paha fiilis menossa, mutta en kehtaa vitkutella tän kommentin kanssa.

Eli; oonko ikinä sanonu että sä olet hemmetin monipuolinen! Siis kirjoittajana. Saat aikaan aina niin erilaista tekstiä, hyvällä tavalla siis. Tulee huumoria ja sitten saattaakin muuttua todella totiseksi koko teksti. Ja se on vielä hienompaa, kun saat eri tyylejä sulautettua samaan tekstiin, niin että ne vaihtuu silleen sujuvasti (liukuvasti).

Tämä uusin teksti oli todella tyylikäs. Virallinen. Ainakin tekstin ulkoasu on siisti. Kappaleiden jaottelu toimii, ei liian pitkiä pätkiä yhteen pötköön, jolloin lukeminen on raskasta. Mutta senhän sä jo tiedätkin : )
Teksti on jopa hieman novellimainen, kun sen lukee muutaman kerran. Alkaa jostain, vähän takaumia ja samaa tapahtumaa. Lopuksi kokoava toteminen. Minä pidin tästä!

Zanehan on nyt sitten tuleva uusi ihanuus ja tähtönen. Tallissa kasvamassa ja lihomassa. Eikun siis kasvamassa ja treenattavana. Vertin luonnettahan se on vähän perinyt, mutta onneksi emänkin puolelta on vähän järkeä päässä.
Perun sanani omasta aivovauriostani. Zane on saattanut periä Vertin aivovaurion.

Pidempää ensi kerralla. Pää tyhjeni edelliseen kommenttiin ja en ole saanut mitään järkeviä ajatuksia koottua tätä tarinaa varten.

Saitko säpön? ht.netistä hävis se topa, missä oli ne ohjeet niihin kuviin ja kyselin säpöllä niitä. Kehtaatko viskata mulle ne ohjeet, niin pääsen jatkamaan kuvia? En muista siistä toisesta kun sen eläinlääkärin ja jonkun taputuksen?

nica
Admin

Viestien lukumäärä : 606
Join date : 04.11.2009

Näytä käyttäjän tiedot http://seren.foorumini.net

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Reitan jorinoita (23: Jänishousu)

Viesti  Reita lähetetty Ke Helmi 06, 2013 4:21 pm

15: Kun ei saa kirjoitettua muustakaan



Oli keskiviikkoaamu, kun Reita, juuri 20 vuotta täyttänyt yliopisto-opiskelija avasi Mêl Serenin sivut pitkästä aikaa. Hän tarkisti, mitä nettisivuilla oli muuttunut, ja huomasi edellen olevansa tallin listoilla, vaikka viimeisestä hoitotarinasta olikin jo ikuisuus aikaa. Inspiraatiota etsiskelläkseen hän luki vanhoja tarinoitaan ja alkoi miettiä omaa hevosenhoitajuuttaan perusteellisesti.

Reita päivitti omia nettisivujaan, selasi muiden sivuja ja vajosi hitaasti mietteisiinsä. Kahvikuppi tyhjeni kerta toisensa jälkeen. Reita etsi käsiinsä Mayan, vanhan suosikkitammansa Mêl Serenistä ja vertasi sitä Terryyn. Mikä niissä sellaisissa Reitaan vetosi? Hän tiesi kyllä, että normaali 20-vuotias ei ollut kiintynyt yksittäisiin nettisivuihin, mutta hän itse tunsi mielikuvitushevosia kohtaan kuin ne olisivat olleet joskus oikeasti olemassa ja hän muistelisi nyt vanhoja hevosystäviään.

Ja sitten välähti. Hevoset olivat olleet joskus olemassa, koska hän, Reita, oli kirjoittanut ne eloon uudelleen ja uudelleen. Reita avasi Wordin ja yritti samaa. Ei onnistunut. Hän täytti pyykkikoneen, keitti lisää kahvia ja koetti kirjoittaa omia, itse omistamiaan virtuaalihevosia eloon. Ei tullut mitään siitäkään. Hän luki pari tieteellistä artikkelia, koska opiskelee nykyään suomen kieltä Helsingin yliopistossa, mutta ajatukset seikkailivat missä sattuu.

Reita päätti antaa Mêl Sereniin pienen palan itseään, koska ei ollut ikiaikoihin pystynyt puhaltamaan elämää hevosiin, joita ei ollut olemassa. Oli aika sysätä syrjään mielikuvitus ja kirjoittaa niin kuin asiat ovat Mêl Serenin ja Internetin ulkopuolella. Hän avasi Wordin uudelleen ja ryhtyi naputtamaan. Tässä on Reitan aikaansaannos.
---

Hei.

Minä olen Reita, Mêl Serenin tallipoika. Oikeassa elämässä en ole ollut hevosten kanssa kokonaiseen vuoteen, mutta se ei ole syy, miksi Mêl Seren on minulle tärkeä. Minulla nimittäin on oikeakin elämä: tyttöystävä, yhteensä kuusi lemmikkiä, unelmieni opiskelupaikka ihan omalla alallani, mahtavia ystäviä ja harrastuksia.

Mêl Seren on minulle tärkeä siksi, että se ei ole kaukana omasta elämästäni, mutta silti se on erilainen paikka. Minulla on sielläkin elämä. En ole päässyt siellä vielä yliopistoon, mutta kaikki on silti kohdallaan. Minulla on paljon sellaista, jota olen saanut ja saavuttanut oikeassa elämässä, kuten paras ystäväni Jesse. Toisaalta minulla on myös ihan mielettömästi sellaisia juttuja, joita en ikimaailmassa voi muualla saada. Sherman on mahtava kissa, ja oikeasti olen pahasti kissa-allerginen - luojan kiitos en hevos- tai koira-allerginen. Mêl Serenin kaltainen työpaikkakin on saavuttamattomissa: kukapa ei haluaisi olla siellä. Se on hevosalalla, erikoisempi kuin oikeat suomalaiset tallit, ja sen henkilökunnan yhteishenkikin on aivan omaa luokkaansa.

Minulla on yksi pyyntö. Saisinko minä jäädä?

En ole mallityöntekijä. Minähän katoan koko ajan, pitkiksi ajoiksi, enkä ilmoittele itsestäni. Teen luonteettomien (ja välillä tekstillistenkin) hevosten kanssa omia ratkaisujani, mistä kukaan tallinomistaja ei voi pitää. Enkä edes lupaa muuttua aktiiviseksi tai orjallisesti tekstejä noudattavaksi. Silti haluaisin jäädä, mieluiten niin kauaksi kuin Mêl Seren on olemassa.
---

Reita ei ollut tyytyväinen tekstiinsä, mutta ei osannut muokata sitä paremmaksikaan. Sen sijaan hän jatkoi vielä ihan vähän ennen kuin painoi lähetä-nappulaa. Ainakin hän oli kirjoittanut jotain, mikä siis myös akateemisen idiootin mielestä on enemmän kuin "ei mitään".
---

Minä olen oikeasti sellainen ihminen kuin olen antanut ymmärtää, paitsi että en yhtä mielenkiintoinen tai siisti. En esimerkiksi harjaa hiuksiani. Ikinä. Ne ovat takuttomat muutenkin. Tupeeraan ne pystyyn ja illalla pesen kampauksen pois lakkoineen päivineen. Voisin kertoa vielä vaikka mitä triviaa. Olen ollut teillä niin kauan, että jotain tulisi tietää. Lempieläimeni on tällä hetkellä koira. Kasvatan kesyrottia. En koskaan laula, ikinä. Laitan tonnikalaa muusattuun banaaniin ja se on hyvää. Osaan soittaa kitaraa hyvin, rumpuja melko hyvin ja bassoa välttävästi, vaikka oikeastaan haluaisin soittaa viulua. Lempikirjani on Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin. Sain tänään ensimmäistä kertaa elämässäni kukkia. En pidä facebookista vaikka roikunkin siellä. Minulla on nyt ylläni, niin kuin yleensä tarinoissanikin, bändipaita ja farkut. Sain joulupukilta iPhonen, vaikka en usko kalliisiin puhelimiin. Osaan taivuttaa verbit passiivin pluskvamperfektiin vain jos mietin niitä huolellisesti. Olen sillä tavalla perverssi, että pidän siivoamisesta, varsinkin keittiön. Suunnittelen ottavani kesähevosen, koska en viitsi ottaa Helsinkiin omaa. Teen koulussa muistiinpanot Hello Kitty -kynällä, vaikka tiedän että se näyttää naurettavalta minun isoissa käsissäni, koska tytöt sanovat että se on tosi söpöä. En syö karkkia, paitsi vanhat autot -salmiakkia.

Hauskaa lopputalvea,
toivoo Reita

Reita
Sisäistynyt
Sisäistynyt

Viestien lukumäärä : 64
Join date : 23.11.2009

Näytä käyttäjän tiedot http://www.veritiara.org

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Reitan jorinoita (23: Jänishousu)

Viesti  nica lähetetty La Maalis 02, 2013 4:10 pm

Uuu, uusi tarina Lueskelinkin tämän jo ilmestymispäivänä MUTTA kun nyt on ollut niin jumalattomasti kaikkea muuta (omaa hevosta, opiskeluja yms.) että vastaaminen on jäänyt. Lähinnä kun tulee aamutallista, menee kouluun, käy ehkä töissä, käy ehkä vielä ratsastamassa konimuksen ja sitten pitäis jättää aikaa vielä boyfriendille niin ei oikein innosta sit enää kotona istua koneella v-heppailemassa.. Tiedän siis että yliopisto-opiskelijan aika ei riitä kaikkeen! Muutama lisätunti vuorokauteen minulle kiitos..

ML on muutenkin ollut vähän hiatuksella, ehkä juuri tuon yliopistossa aloittamisen takia.. Jospa me tästä vielä vaikka kesällä noustaisiin taas kunnolla elävien kirjoihin.

Mutta siis hyvin, hyvin erilainen tarina sinulta Mutta siis aivan ihanaa että tulit vähän jotain kirjoittelemaan ja ilmoittelemaan itsestäsi. Ja siis en heitä Reitaa ML:stä pihalle ennen kuin itse tulet niin sanomaan, siihen asti Reita on ML:ssä ja pysyy! :)) Apukäsiä tarvitaan aina, eikä Reitan kaltaista korvaajaa löydy jengiin ikinä toista

Haluaisin itsekin ML:n kaltaiselle tallille. Voisin olla Jesse. Voisin ratsastaa hevosia, hypätä, kilpailla... Sellaiseksihan se on muotoutunut, millaiseksi sen kuvittelee. No onneksi pääsee nyt oman estepuokin kanssa pääsee vähän toteuttamaan unelmiaan (treenaamaan, varusteurheilemaan, puunailemaan, kilpailemaan..) ja kun se on tamma niin sillä voisi joskus teettää varsulin josta tulisi suomenpuokki ja sille voisi antaa nimeksi Zamiro <3333 Ah.


Odotan innolla seuraavia tarinoita



nica
Admin

Viestien lukumäärä : 606
Join date : 04.11.2009

Näytä käyttäjän tiedot http://seren.foorumini.net

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Reitan jorinoita (23: Jänishousu)

Viesti  Reita lähetetty Ti Toukokuu 21, 2013 11:32 am

Omg, joku muukin on sitten hankkiutunut yliopistoon. :DD (Luen suomen kieltä pääaineena)

***

16: Reitan kalakaverit

Vanha, vanha Ani. Kun ravasimme, Anista kuului samanlaista hölskyntää, kuin joistain ravihevosista radalla. Ennen siitä ei ollut kuulunut mitään, mutta tiesin äänen olevan ihan normaali, vaikka en muistanutkaan, mistä se johtuu.

Olin ottanut jotenkin henkilökohtaisesti sen, että minut oli vaihdettu ratsastamaan Anilla. Jonkun muun mielestä se olisi ollut hyvä asia, mutta minusta tuntui kuin minut oltaisiin sysätty hevosen selkään siksi, että se oli jo saavuttanut kaiken ja parempien ratsastajien olisi syytä keskittyä kilpaileviin ja valmennettaviin hevosiin. Mutta minäpä näyttäisin niille, että kyllä vanhasta Anista potkua löytyy, sitä paitsi eihän se vielä mikään ikäloppu ollut, päin vastoin, hevonen parhaassa iässä.

Pyysin hevosta hidastamaan käyntiin ja ratsastin ulos portista. Anan kanssa porttia oli hankalampi keplotella auki kuin Mayan kanssa ennen vanhaan. Maya oli keskikokoinen hevonen: minulle ja pitkille jaloilleni selkeästi liian pieni, mutta portin avaamiseen täsmälleen hyvän kokoinen. Anin kanssa sai porttia kumartua vääntämään putoamisen uhalla ja sen jälkeen potkia auki. Mutta kyllä se aukesi, vaikka Ani olikin liian iso. Siis portille. Minulle se oli mahdottoman sopivan kokoinen, itse asiassa sopivampi kuin muille, minkä takia moni kyseli, miksen ratsastanut sillä. No siksen, etten osaa. Mutta nyt oppisin, me laukkaisimme ne vanhat ratsastajat suohon syksyllä, joka ainoan.

Kävelin tietä pitkin raviradan suuntaan kun Jesse tuli vastaan. Hän ratsasti Vertillä, niin kuin aina vapaailtoinaan, ja nosti kätensä kypärän lippaan hyvin jäykkään ja suurieleiseen tervehdykseen. Tein saman eleen juuri samalla sekunnilla, ja ratsastimme toistemme ohitse katseet kohtaamatta. Kun Jesse oli ohittanut minut, hän käänsi hevosensa ja ravasi nopeasti takaisinpäin antaakseen Vertin kävellä Anin vierellä toisella puolella tietä.

"Mihin meet?" Jesse kysyi.
"Mä käyn tossa raviradalla."
"Sun piti vaan tehdä sillä kuntoharjotuksia ettei se pulskistu siitosorin päivillään", huomautti Jesse osoittaen Anin päätä, jota hevonen piti rennosti alhaalla.
"Sitä varten mä meen sinne raviradalle, ja arvaas mitä muuta!"
"No?"
"Mä aion mennä Anin kanssa syksyllä ratsujen laukkakisaan."
"Etkä aio."
"Aion."
"Nica ei päästä."

Tuhautin nokkaani. Ei varmaan päästäisi, sehän pelkää että Anilta menee jalat solmuun, sukset ristiin ja harja putoaa. Mutta en minä aikonut kysyäkään, vaan ajattelin vain näyttää, miten hitaasti Anin pitäisi liikutella pitkiä jalkojaan jotta se voittaisi helposti. Ja sitten Jesse saisi jäädä hyppimään Tylerin ja muiden kanssa rinkiä pienelle kentälle kun minä ja sotaratsuni Ani osallistuisimme laukkoihin, naamiaisiin, joulupukin reen vetämiseen ja hitsi vie turnajaisiin.

Ravasimme radalle ja yllätyin, kun Jesse ja Vertti hölkkäsivät vierellämme. Jesse näytti mietteliäältä, mutta ei sanonut mitään hetkeen.

"Tosta paalulta, poikaseni, 2100 metriä, jos häviät meille, unohdat tollaset hullut ideat", Jesse sanoi.

Paalu oli jo kohdalla, kun Jesse lopetti lauseensa. Vertti karkasi laukkaamaan kauan ennen kuin ehdin reagoida mitenkään, mutta onneksi Ani ei ole tyhmä eikä hidas. Se pinkaisi menemään niin, että vihellys vain kuului, kun nojasin eteenpäin ja nojasin ohjilla sen niskaan.

Sääliksi käy. Jesse on esteratsastaja. Hän pystyy venymään vaikka minkälaisiin suorituksiin, mutta vain hetkellisesti. Samanlainen on Vertti, esteratsu. Minäkin ratsastin esteratsulla, mutta olen aivan toisenlainen ratsastaja ja urheilija. Jaksan vaikka ikuisesti, vaikka en pystykään räjähtävään nopeuteen. Jesse oli itse määrännyt itselleen häviön jo ennen kilvan alkua päättämällä matkaksi 2100 metriä eikä vaikka vain kilometriä. Ja Anillahan on pidemmät jalat, jolloin se ei tarvitse matkaan niin montaa askelta kuin vertti, joten se väsyy paljon hitaammin.

Anilla kesti suunnilleen neljä sekuntia ohittaa Vertti ja Vertin poninjalat, ja loppuajan me kasvatimmekin etumatkaa rennosti laukkaillen. Maalilinjan jälkeen hidastin raviin ja pysäytin Anin radan ulkoreunaan. Katselimme ilmeettöminä, kuinka punainen Jesse ja puuskuttava Vertti kompuroivat maaliin.

"REVANSSI! UUSINTA! HUIJARI! VILPPI! PUNAINEN KORTTI, JÄÄHY!!"
Jesse oli huono häviäjä selvin päin ollessaan. Molemmat hevoset ihan säikähtivät hänen kiljuntaansa.
"Mä voitan sut aina, mä voitan vaikka menisin tolla sun ponilla", sanoin ärsyttääkseni.

Jesse potkaisi sillä sekunnilla jalustimet jaloistaan ja laskeutui satulasta nurin perin heilauttamalla jalkansa Vertin kaulan yli. Ori hypähti paikallaan ja Jesse otti sitä tuimasti ohjista kiinni.
"Sä et olis voittanu Anillakaa jos et olis huijannu", Jesse väitti.
"Miten niin huijannu?"
"VARASLÄHTÖ!" Jesse huusi niin että sylki roiskui.
"Kuka tässä varasti!"
"ALAS SIELTÄ! Ota tämä!", hän sanoi nykien Verttiä ohjista lähemmäs.
"Aiva turhaa, ei sun pygmeille tehdyt jalustinhihnat riitä ihmisen pitusille."
"Me ollaan melkein saman pitusia, ALAS!"

Sen sanottuaan Jesse ravisti minua tallikengästä. Kun en vieläkään laskeutunut satulasta, hän uhkasi istua syliini. Se sai minut liikkumaan ja ottamaan Vertin ohjat. Aikani jalustimia mittailtuani nousin selkään. En minä oikeasti kuvitellut Vertin kanssa voittavani, kunhan olin soittanut suutani, eikä minua huvittanut laukata enää. Vertti oli jo väsynyt, ja Jesse niin vihainen, että hikoili kypäränsä alla. Silti Jesse sai meidät pakotettua ravaamaan vierellään ja käski valita viivan ja matkan. Oveluuksissani ja Verttiä säästääkseni valitsin mailin matkan.

Kun tuli aika laukata, pukkasin Verttiä kantapäillä ja painoin sen niskaa ristikkäin vetämilläni ohjilla. Vertti lähti niin lujaa, ettei Anan kokoinen hevonen sellaiseen ikinä pystyisi. Rata tuntui imevän hevosta kohti maanpintaa, kun se harja ja häntä hulmuten viiletti kaarteeseen. Meillä ei ollut mitään muuta mahdollisuutta kun laukata mahdollisimman sisäkaarteessa ja yrittää estää Anaa liikkumalla aina sen eteen.

Ihan kesken kaiken kuului Samin ääni.
"Pojat, POJAT, mitä mitä mitä?"
Pysähdyimme suunnilleen samaan aikaan.
"En ollu mä", minä sanoin.
"Se oli toi", Jesse sanoi ja osoitti minua.
"Ei teillä järki paljoa päätä pakota. Alas, molemmat, hevoset tänne, painukaa muualle viettämään vapaa-aikaa. Ei teitä todellakaan kaivata täällä jaloissa pyörimässä. Aikuset ihmiset! Käyttäydytään niinku vastuuttomat pikkupenikat! Alkakaa laputtaa!"

Kävelimme maastopoluille päin. Hevoset jäivät Samille. Jesse potkiskeli kiviä saappaittensa kärjillä ja roikotti kypärää kädessään.
"Kyllä mä sut ilman hevostaki voitan", virnistin tuodakseni Jesseen uutta puhtia.
"Se me tiedetään. Mä juon kaljaa paremmin kun sä... ...saadaankohan me nyt potkut?"
"Ei me mitään potkuja saada. Ei me saatu sillonkaan kun järjestettiin ne sänkilaukat... Se oli sentään paljo pahempi asia."
"Ai nii neki me ollaan tehty..."

Puhe oli viime syksyn sänkilaukoista, jotka olimme päiksemme järjestäneet ja unohtaneet kätevästi kertoa kenellekään sellaiselle kuin nica, Sami ja Suvi. Tuloksena oli metsään karannut hevoslauma, jota vihaisen Samin johdolla etsittiin koko yö.

"Mentäskö uimaan?" Jesse kysyi yhtäkkiä.
"Nyt vai? Siellä kelluu suurin piirtein jäälauttoja vielä."
"No mä voin tehdä sulle avannon!"

Loppujen lopuksi päädyimme kompromissiin. Kävelimme kiertotietä takaisin tallille ja raahasimme varastosta ikivanhan lasten punkan. Täytimme sen kylmällä vedellä ja upotimme siihen katiskaan sullottuja kaljapulloja. Juttelimme niitä näitä, ja aina kun joku tuli kysymään, mitä ihmettä touhusimme, sanoimme leikkivämme kesämökkiä. Suurin osa pyöritteli silmiään, niin kuin esimerkiksi Suvi. Sami taas ei edes kysynyt mitään mennessään sisälle syömään, tuhautteli vain nenäänsä. Samin mentyä sanoin Jesselle, että oikeastihan minä voitin äsken radalla vain siksi, että Anilla on pidemmät jalat. "Kai mä ny sen tiiän" oli ainoa kommentti.

Ilta alkoi mukavasti viiletä. Olin huomannut, että kun silloin tällöin huusin Anssia, Seth nosti pihatolla päänsä. Anssi siellä ei enää käyskennellyt, mutta Seth oli tottunut saamaan minulta aina rapsutuksia ryysätessään Anssin kanssa samaan aikaan portille. Se luuli kai, että senkin nimi oli Anssi.

Kesken minun ja Jessen kaljapullonkorkkikirppukilpailun ilmaantui nica tallin ovesta. Kuumissaan hän raahasi mitään kyselemättä kolmannen aurinkotuolin kahden ihmisen rinkiimme ja katosi taas. Ihan pian nica tuli takaisin mukanaan kolme onkivapaa, joista yhden hän antoi minulle ja yhden Jesselle. Ongimme aika kauan ennen kuin pomo sanoi mitään.

"Te teettä täällä justiinsa samaa hommaa kun minä, paitsi että sillon tällön mä pyörittelen papereita. Mä kuulin Samilta, että te olitte ottanu kisoja radalla. Ja arvatkaa, mitä mä tein sen aikaa, no pakkasin hevosten tavaroita kisareissuille. Mä oon niin kyllästynyt tähän touhuun, että mä teen kaikki paskahommat eikä mulla oo ikinä vapaata. Nyt mä päätin, että Sami siivoaa huomenna satulahuonetta ja parsii tänään parin hevosen loimet. Mä ajattelin nyt onkia, tää on mun ensimmäinen vapaailta noin sataan vuoteen, eli antakaa kalja. Paitsi jos teillä on Lapin Kusta, en aio juoda sitä. Ai katos Olvii, onks pullonavaajaa, tai sytkärikin käy, Reita heitäs samalla tupakkia."

Samalla kun pomo puhui, meidät ohitti nyreä Sami, tällä kertaa matkallaan takaisin talliin. Nyt hän ei esittänyt, ettei huomannut meitä, vaan nosti kättä.
"Sami", huusin perään, "tuo ne loimirättis tänne niin menee nopeemmin jos mäki korjaan!"
"Ei vitsit Reita ei mitään haisevia loimia tänne!"
"Mä ongin kohta surströmming-purkin", uhkasin leikilläni.
"OI KATO MITÄ MÄ SAIN!" Jesse tuuletti ja onki katiskan ylös. Sieltä hän kiskoi vielä yhden juoman ja laski jalkansa viileään veteen sitä juodessaan.

Loppuilta meni istuskellessa. Sami toi loimet, mutta nica päätti, että olisi sittenkin aika ostaa uusia. Tarjosin Samille juomia, mutta hän ei ottanut, koska oli työvuorossa. Nica mutisi kovaan ääneen muka itsekseen jotain niuhottamisesta ja joi liioitellun suurieleisesti. Sami laitettiin istumaan jakkaralle, koska loput aurinkotuolit olivat vielä varastossa. Kun Suvi ohitti meidät vielä kerran lähtiessään kotiin, hän kalpeni aika selkeästi. Sinäkin Brutukseni, hän tuntui ajattelevan, kun katsoi nicaa, joka oli asettanut onkivapansa nojaamaan tuoliaan.

Reita
Sisäistynyt
Sisäistynyt

Viestien lukumäärä : 64
Join date : 23.11.2009

Näytä käyttäjän tiedot http://www.veritiara.org

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Reitan jorinoita (23: Jänishousu)

Viesti  Reita lähetetty Ke Toukokuu 22, 2013 10:04 am

17: Kirpun lyhyt oppimäärä

Kun lähtee Jessen kanssa illalla ratsastamaan keskustaan huvin vuoksi, kannattaa aina valita Kirppu ratsukseen, varsinkin jos on huomionhakuinen henkilö. Nimittäin silloin on ihan se ja sama, millaisella huippuhyppääjällä Jesse ratsastaa – kaikki katsovat kuitenkin Kirppua. Puoliverinenhän on stereotyyppinen ”hevonen”, kun taas Kirppu ei.

Toisaalta, jos haluaa muiden ihmisten kanssa jonkinlaiselle rupatteluetäisyydelle, ei tule ottaa Kirppua mukaan. Varsinkaan jos Jesse ratsastaa edellä ja kuiskuttelee kovaan ääneen, että katsotaan nyt Reita, miten käy, kun et laittanut ihmissyöjä-kirpulle kuonokoppaa. Siinä ei auta hevosen hyvä käytös eikä ratsastajan hymy. Ja vaikkei kukaan Jesse kuiskuttelisikaan, tapaavat ihmiset, erityisesti lapset olla kovin varovaisia Kirpun kanssa. Sitä kyllä töllötetään ja valokuvataan, mutta vain pienempiä hevosia uskalletaan silittää.

Mutta voihan ratsastajakin nauttia rauhasta, ainakin niin kauan kuin sitä kestää. Kukaan ei koko aikaa kysele, että saako sitä taputtaa. Joskus ihmisten omituista pelkoa voi jopa lietsoa pitämällä ohjia oikein suurieleisesti, ihan niin kuin Kirppu täytyisi pakottaa pysymään nahoissaan. Silloin tosin ei kannata kovin huolettomana palata kotiin, koska iltapalaa laittava nica lyö hulluttelijaa soppakauhalla, voiveitsellä tai vaikka avokämmenellä takaraivoon, jos joku sattuu soittamaan ja valittamaan tallin henkilökunnan käytöksestä keskustassa.

Joskus Kirppu täytyy viedä raviradalle. Sen omistaja on huomannut toimivaksi keinoksi määrätä Kirpun hiitin ajamisen aina rangaistuksenomaiseksi nakiksi jollekulle nuorisohuligaanille. Kirppuhan on hidas mutta tahmea, ainakin aluksi. Rangaistuksen tehokkuutta lisää, jos joku huristelee miljoonaa ohitse lämminveriravurilla, ja ellei sellaista löydy, ihan puoliverinenkin käy.

Iltaisin Sami tapaa vain heittää Kirpulle yöheinät samalla kuin muillekin, ja sammuttaa sitten valon. Hän ei tiedä, että satulahuoneen pimeimmässä nurkassa muuan tumma varjo odottaa tätä hetkeä joka ilta. Kun Samin askeleet kaikkoavat Kirpun ja muiden läheltä, kipittää tämä tumma varjo Kirpun karsinan eteen, hyppää, ottaa kynsillään kiinni seinästä ja kiipeää karsinaan. Vasta silloin voisi Kirpun todellisen luonteen nähdä, vasta tämän pienen seuralaisen kanssa, mutta sitähän ei kukaan ihminen koskaan näe. Vain Kirpun pieni ystävä.

Laiskaksi, jyhkeäksi ja vähän sisäänpäin kääntyneeksi ne Kirppua luonnehtivat, mutta kun Sherman-kissa saapuu, se hörisee lempeästi ja laskeutuu makuulle karsinansa perälle. Pieni kissa kiipeää joka ilta hiljaa hevosensa kyljen päälle nukkumaan. Siinä se pysyy, kunnes Kirppu sen aamulla hätistää kuullessaan kuinka Jesse avaa päärakennuksen ulko-oven tullakseen talliin.

Reita
Sisäistynyt
Sisäistynyt

Viestien lukumäärä : 64
Join date : 23.11.2009

Näytä käyttäjän tiedot http://www.veritiara.org

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Reitan jorinoita (23: Jänishousu)

Viesti  nica lähetetty To Toukokuu 23, 2013 2:29 pm

Kylläpä on siun kirjoitustapa muuttunut. Mutta eipä onneksi ainakaan huonompaan suuntaan Ja vielä kaksi tarinaa kommentoitavaksi, huippua!

Tykkäsin molemmista tarinoista, mutta ensimmäisessä oli sitä 'vanhanajan huumoria'. Naljailua, silmien pyörittelyä.. mutta kalastus? En vain yksinkertaisesti ymmärrä noita onkivapoja tuossa punkka-ammeessa. Mitä ne kalastaa, tölkkejäkö? Vaivai meneekö se nicakin niin onnessaan mukaan poikien jutuihin?
Ei siinä mitään, kyllä naureskelin täällä yksinäni. Sulla on niin mahtavan hyvä mielikuvitus, että ylipäätään pystyt keksimään jotain tuollaista. Ei tulisi mulla mieleen sitten ikinä. Haluaisin niiin nähdä kuvan tuosta tilanteesta, tai laukkaskaboista, tai kaupunkireissusta.

Oli kyllä taas päivän piristystä lukea Jessen toilailuista. Se se osaa olla tyhmä jos ei muuta, mutta että Reita lähtee vielä mukaan sen juttuihin. Hmm, aikuistukaa jo pojanklopit. Onneksi ette olleet treenissä olevilla hevosilla liikkeellä.
Ja siis tuosta häviämisestä puheenollen, en tiedä miten hyvä häviäjä se Jesse on sitten hiprakassa, ei yhtään sen parempi. Tosin ei se ehkä sitä enää jälkeenpäin sitten muista. MUTTA mikä on todella jännää on se, että jos se vaikka vahingossa sattuukin voittamaan humalassa, niin se ihan varmasti muistaa kerskua sillä vielä seuraavan viikon. Samoin kuin ihan selvin päin..

Laukkaskabat vois ehkä laittaa pystyyn ihan ML:n pellollakin. Otan sen hoitaakseni kesemmällä, jos lupailet sitten ilmottautua niin ompahan edes kaksi osallistujaa (tai kolme (Jesse, Reita, Suvi)).
Oma kategoria poneille niin voit juoksuttaa Anssinkin sitten samaan syssyyn Harmi kun pojat ootte vähän turhan pitkiä noille shettiksille.

Toinen tarina taas oli hellyyttävä, vähän samaa mitä kirjoitit joskus Beasta, kun Reita koulutteli sitä. Kirpusta nyt ei oikein ikinä tullutkaan ravihevosta, joten eläköön se oloneuvoksena elämänsä loppuun asti. Poppoo Tahvo, Grimm, Kirppu, Anssi ei lähde talosta ikinä, sen olen päättänyt. Ne on kaikki niin persoonia, että ei niistä voi luopua. Tosin poneilla kyllä kohta rupeaa ikää jo olemaan. Samoin kuin Reeve-pojalla. En vain millään pystyisi luopumaan siitä orista, mutta kai se pitää jossain vaiheessa monttua kohti laittaa. Kauhistuttaa! Olkoon nyt vielä jonkin aikaa pullaponina.. Ja haluaisin niin neljännen sukupolven talliin tuosta Reevestä, elikkäs Zanesta jonkun kivan varsulin. Tammalle mulla oliskin jo nimi, mutta orinhan mie oikeastaan haluaisin, kun sitten se olis neljäs ori samasta isälinjasta Katsellaanpas vielä mihinkä tämä oma aika riittää edes.

Tiedätkö, että kun sun tarinoita lukee, niin tuntuu ihan siltä että olis itse mukana elämässä ne kaikki asiat. Se on hieno taito osata kirjottaa sillä tavalla, olet vain yksinkertaisesti taitava.

nica
Admin

Viestien lukumäärä : 606
Join date : 04.11.2009

Näytä käyttäjän tiedot http://seren.foorumini.net

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Reitan jorinoita (23: Jänishousu)

Viesti  Reita lähetetty Pe Loka 25, 2013 9:26 pm

Aluksi kiitän mitä nöyrimmin kaikesta kommentoinnista, jota olet taitavasti tehnyt kaiken tämän ajan, kun olen tallilla ollut. Viihdyn edelleen mainiosti.


***

18: Tällaisiakin työpäiviä on

Tallityöntekijän arkeen kuuluu ainakin minun työpaikallani vaikka mitä muunlaisiakin työtehtäviä kuin hevostelu. Eilinen oli siitä oiva esimerkki. Aamulla olin kuudelta ylhäällä aamutallia varten, mutta eteiseen asti päästyäni kuulin jotain ihmeellistä pininää nican makuuhuoneesta. Kun kuuntelin tarkemmin, pininä oli kokonainen lause: "voiks keittää mulle teetä millää?"

Laitoin siis vettä kattilaan kiehumaan kun nican makuuhuoneesta kömpi esiin nilkuttava, mustasilmäinen, räkänenäinen jokin. Mitään sanomatta kiipesin yläkertaan herättämään Jessen hienovaraisesti kiskomalla peiton pois hänen päältään. Toivoin saman tien, etten olisi tehnyt sitä. Jesse nukkuu ilmeisesti alasti. Kättä silmieni edessä pidellen sain kuitenkin mokellettua, että työtoverini voisi kernaasti hankkiutua joko aamutallille puolestani tai hoitaa pipiä pomoaan. Jesse valitsi tallin mutisten jotain bakteereista ja mielisairaille teen keittämisestä. Toivotin hauskaa työpäivää ennen kuin palasin alas uittamaan teepussia kuumassa vedessä. Mitäpä sitä ei pomonsa takia tekisi.

Niin, mitäpä ei? Kun nica kähisi, että "on vähä paha olo" ja ehdotti, että voisinko lämmittää häntä, sanoin vetäväni siihen rajan. Sitten sairas ja heikko pomo tönäisi minua kaikkea muuta kuin heikosti kylkeen ja sanoi tarkoittaneensa, että haluaa viltin, katkeamattoman virran teetä ja kahvia sekä villasukat. Mielellään kuulemma myös Disneyn piirrettyjä, mutta Leijonakuningas ei kelpaa, vaikka se on ainoa, joka talosta löytyy.

Kun pomoraasu teki sohvalla kuolemaa niistäen nenäänsä Dreamworksin Anastasian tunnusmusiikkien tahtiin, ajoin kauppaan ja ärrälle. Moikkasin noin kahtakymmentä ihmistä tajuamatta, miten olin onnistunut tutustumaan niin moneen näiden tallilla viettämieni vuosien aikana. Ostin ruokaa ja vuokrasin R-Kioskilta nicalle Tuhkimon ja Kaunottaren ja Hirviön.

Kun ostokset oli purettu, päästin nican koirat irti samalla hetkellä, kun nica kähisi ikkunasta, että älä sitten vain päästä niitä irti vaan ota niille remmi. Naapurin salukinartulla on juoksut. Varoitus tuli liian myöhään ja Mortti ampaisi tiehensä kuudenmiljoonan kilometrin tuntivauhdilla. Micon kaulapantaan kiinnitin äkkiä riimunvarren ja painelin toisen piskin perään. Ei se kauas ehtisi.

Micon kanssa juttelimme siitä, miksi sen nimi on Mico. Ehdotin, että tekisimme sinunkaupat. Se saisi kutsua minua vaikka nimellä hau tai vuh, jos minä voisin kutsua sitä Mikoksi. Tai Janneksi. Tai vaikka Ruslanaksi, sama se, kunhan ei Micoksi. Siinä on kirjain C, jonka foneemista en ikinä ole varma missään kielessä. Mico ilmoitti, että Mikko sopii hyvin.

Minä ja Mikko löysimme Mortin aika nopeasti. Se haukkui isolle tädille, joka talutti maailman pienintä chihuahuaa. Virnistelin anteeksipyytävästi tai vähäjärkisesti, miten kukin nyt tulkitsee, ja raahasin riimunnaruissa tempoilevat, räksyttävät koirat mukanani lähimmän maastolenkin alkuun. Metsän siimeksessä me sitten rymysimme. Mortti kiskoi niin, että hinkui, ja minä kyllästyin sen käytökseen. Olisimme kävelleet lenkin tosi nopeasti, jos koira olisi seurannut minua kantapääni kohdalla niin kuin kuuluu, mutta eihän se osannut. Minulta kului tunti jos toinenkin, kun kieltäydyin ottamasta yhtäkään askelta ennen kuin molemmat koirat olivat kurissa ja järjestyksessä, hihnat löysällä ja aina puoli askelta minun takanani. Oli palkitsevaa lopulta marssia polleana tallipihaan, kun kumpikin hurtta tuijotti minua tarkkaavaisena ja kuuliaisena. Harmi, ettei kukaan nähnyt. Olisin mielelläni elvistellyt edes Jesselle, jonka kanssa viikko sitten talutin koiria niin antaumuksella, että meillä molemmilla oli farkunpolvet ravassa.

Kotona tein ruokaa kaikille. Nica yritti tuputtaa ohjeitaan, mutta minä ärhentelin hänet aina pois kimpustani. Shermankin olisi tahtonut olla avuksi, joten jouduin hätyyttelemään sitä samalla kun heitin reilusti currya makaroniveteen.

Jostain syystä kaikkien nenät nyrpistyivät, kun tuli ruoka-aika. Makerooni Huljunmuljun A La Reita ei ilmeisesti ollut ainakaan kaunista ruokaa. Kaikki kuitenkin mussuttivat lautasensa tyhjiksi.

Iltapuolella vietin pari tuntia puhelimessa. Minun piti tehdä joku ihmeellinen rehutilaus, eikä setä linjan toisessa päässä ymmärtänyt puhetta. Lopulta minä sanoin, että nyt jumankauta tämä hoidetaan mailitse, ja ellei onnistu, talli hankkii rehunsa tästä lähtien aina muualta. Nica ei kuunnellut, joten pystyin vähän bluffaamaan. Mailitse ostaminen, joka ei aluksi tullut kysymykseenkään, onnistui näillä sanoilla. Olemme varmaan firman isoimpia asiakkaita... Siirryin hyvillä mielin tietokoneen kautta siivoamaan keittiötä ja imuroimaan Shermanin karvoja nican sohvilta.

Kun työvuoroni päättyi, olin väsyneempi kuin jos olisin harjoitellut hevosten kanssa koko päivän. Totesin, ettei minusta tule yrittäjää, sairaanhoitajaa, koti-iskää, sisäkköä, kokkia, palvelijaa, hovimestaria, tarjoilijaa, lähettiä, personal shopperia eikä koirahoitajaa.

Reita
Sisäistynyt
Sisäistynyt

Viestien lukumäärä : 64
Join date : 23.11.2009

Näytä käyttäjän tiedot http://www.veritiara.org

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Reitan jorinoita (23: Jänishousu)

Viesti  nica lähetetty To Tammi 02, 2014 1:08 pm

Kiva kuulla että viihdyt Ai kauhistus, kun tämä kommenttikenttä on hirveä ja pitää muuttaa väri heti, eihän tähän voi kirjoittaa mitään kun ei näe että mitä kirjoittaa :O
Miten mie en ole tajunnut.. Tää on muuttunu jotenkin, ei oo ennen ollu tämmönen.

Anyway. Luin tuon siun postauksen sillon kun se tuli. Miulle tulee aina sähköpostiin ilmoitus, kun joku tänne foorumille kirjottelee. Sitten aina "IIK" ja äkkiä lukemaan, mitä se Reita on tänne raapustellut. Mietin jo silloin pääni puhki mitä kommentoin, mutta jostain syystä se on multa unohtunut kiireessä ihan kokonaan. Äsken piipahdin taas varmaan 3 kuukauteen ekaa kertaa Seppeleen foorumilla ja tajusin, että PRKL mulla on muuten vastaamatta Reitan höpinöihin! Ja äkkiä tänne vastailemaan.

Kuten aikasemminkin, en halua ihan lyhyttä kommenttia sulle laittaa. Sen takia mitää aina lueskella tarina muutamaan kertaan ja miettiä mitä kaikkea siitä tulee mieleen ja että mitä siitä vois kommentoida. Mulle on aina ollut vaikeaa oikeesti tuottaa sitä tekstiä paljon, varsinkaan jos ei oo mitään sanottavaa. Sen takia oonkin joskus ihan vaan kirjotellu ensin paperille ylös mitä sillon tulee mieleen, sitten kun asiaa pohtii muutaman päivän niin tulee lisää ideoita mieleen, mitä kommentoida.
Tosin nyt voin sanoa, että en muista mitä oon sillon miettiny, kun oon ton lukenu ekan kerran.

Ainakin oon edelleen hyvin otettu siitä, miten nicaa aina kuvailet Tälläkin kertaa räkäinen jokin, kuulostaa niin huvittavalta, että tuskin kukaan niin on tästä hahmosta ikinä sanonut. Pitää vaan omata oikeasti mielettömän hyvä huumorintaju ja muutenkin mielikuvitus, että voi mahdollisesti edes keksiä sen kaiken mitä oot näihin tarinoihin keksiny. Tykkään hirmuisesti näistä tarinoista, ne on ehottomasti yhtiä parhaita, mitä oon keneltäkään hoitajalta tai työntekijältä ikinä lukenut.

Plus se, että edelleen tulee erilaista tekstiä. Ei laadullisesti, vaan sisällöllisesti. Asiat muuttuu, pysyt jotakuinkin ajantasalla, joka kerta aihe on vähän eri eikä kahta samanlaista tarinaa varmasti löydy. Vertaa vaikka jonkun miun hevosen hoitokirjaan, jossa "no tänään käytiin ratsastamassa" -tarinoita ei variaatioilla on miljoona.

Mikko ja Mortti ois juuri sellaisia koiria, mitkä ottasin niin mielelläni tänne IRL. Vaikka yksi huskypallero jo onkin, niin noita voisi keräilllä vaikka 20, on ne vaan niin ihania<3 Ulkonäkö ja luonne on vaan niin just sopivia. Toinen mikä olis muuten myös ulkonäöllisesti hieno koira, olis just toi saluki, mikä tässäkin tekstissä mainitsit. Niitä tuli joskus koiranäyttelyissä ihailtua.
Mico muuten sen takia, että piti keksiä 'oikea' nimi, joka alkaa M:lä ja kasvattaja ei varmaan Mikkoa olisi hyväksynyt

Pahoittelut myöhästyneestä kommentista! En vain aina ole ajantasalla.

nica
Admin

Viestien lukumäärä : 606
Join date : 04.11.2009

Näytä käyttäjän tiedot http://seren.foorumini.net

Takaisin alkuun Siirry alas

19&20

Viesti  Reita lähetetty Ke Helmi 18, 2015 9:47 am

Mulla on ollut jo yli vuoden uskomattoman vaikeaa saada tekstiä kirjotettua. Kaikki on muka yhtäkkiä niin huonoa ja noloa, ettei kehtaa julkaista. Mulla on noin 50 valmista tarinaa koneella, mutta jotenkin ne on kaikki vaan tosi tynkiä. Nämä ei ole mun mielestä yhtään parempia, mutta nämä on sentään uusimpia.

***

19: Nainen, joka oppi ratsastamaan ennen kuin oppi kävelemään

Siitä oli jo vuosi, kun olin muuttanut pois Mêl Serenistä, entisestä kodistani, nykyisestä työpaikastani, ilmeisesti tulevasta eläkemökistäni ja hautapaikastani. Eikä siitäkään ihan vähää aikaa ollut, kun minulla oli ollut viimeksi työvuoro tallilla. Syynhän tiesi koko tallin sisäpiiri, mutta koska minulla oli ikävä kaikkia, päätin lomastani huolimatta käydä tallilla tervehtimässä. Sitä paitsi olin ottanut mukaani erään, jonka halusin esitellä kaikille. Tai no, Jessehän hänet jo tunsi. Ja osoitti tuntevansa heti, kun astuin tallin ovesta sisään.

"Heeei! Ai te tulitte molemmat! Voi kuulkaa kun mun on ollu ikävä sua!"
"...sä olit meillä tänä aamuna", huomautin Jesselle.
"Ei sua Reita. Kun sua, voi voi, mikset sä ollu aamulla kotona, missä sä olit?"
"Lääkärissä se oli, johan sä tiedät", mutisin suupielestäni.
"KUKA? Ei kai sillä oo taas jotain karmaisevaa kissaa siellä?" Suvi kysyi pelokkaana.
Jesseä nauratti, ja lähes ilmeetöntä nicaakin hieman hymyilytti. Minä vain mietin, tarkoittiko Suvi karmaisevalla kissalla kenties lemmikkikissaa vai jotakuta naista.

"Hyvät naiset ja herrat, tässä on mun tytär", esittelin mukanani, tarkemmin sanottuna sylissäni vauvojen makuupussissa olevan tyypin.

Sami jätti harjaamansa Miisan siihen paikkaan ja käveli lähemmäs meitä, ja Suvi seurasi häntä vetäen Tyleriä mukanaan. Jesse hymyili vieressäni sen näköisenä kuin olisi itse saanut vauvan aikaan ja Suvi lässytti korviahuumaavasti. Mutta nica ei liikkunut minnekään Nelli-tamman luota, nojasi vain sen lapaan ja silitteli sen kaulaa hajamielisesti.

"Onpa kiltti tyttö!"
"Voi jee nyt susta tulee toisen polven hevosenhoitaja tänne!"
"Jesse lopeta toi virnuilu, sä näytät ihan Stubbilta..."
"Oletpa etevä likka!"
"Voinksmä taisiis uskallatsä antaa sen syliin?"

Annoin vauvan Suvin syliin ja panin saman tien merkille, että Jesse näytti valmiilta syöksymään ensin vauvan avuksi ja sitten Suvin kurkkuun, jos Suvi-raukan ote lipeäisi. Olin itse huolissani ennemminkin siitä, että Jesse itse pudottaisi vauvan joku päivä, kamala kimpokäsi kun on. Ja ikävä kyllä myös ahkera hoitamaan minun tyttöäni.

Kävelin siis nican viereen nojailemaan puoliverisen kylkeä. Katselimme hetken pikkuvauvalle ilmehtiviä hurjia hevosmiehiä ja yhtä sitäkin hurjempaa hevosnaista, mutta en pystynyt kauaa olemaan niin väliinpitämätön. Käännyin siis rintamasuunta nicaa kohti. Kun en muuta keksinyt, kumarsin naamani hänen kasvojensa eteen ja sanoin "pöö".

"Susta on tullu sitte iso poika", nica sanoi vaisusti, "justhan sä ryyppäsit tuolla meidän vintillä ja mun piti aamulla melkein pulloruokkia sua, kun sulle tuli vähä paha olo."
"Niin ne lapset kasvaa..."

Jesse vaati vuorostaan saada pidellä tyttövauvaa. Suvi laittoi hanttiin.

"Kuule mikä sulla ny on?" oli pakko vain kysyä, kun en muuta osannut.
"Ei siis mikää."
"Jesse on ollu meillä joka päivä", vaihdoin puheenaihetta. "En mä ajatellu että se edes pitäis lapsista, mutta nyt se tekee kaikkea muuta paitsi vaihtaa vaippoja. Se odottaa ihan hulluna että toi rupee syömään kiinteetä ruokaa, että se pääsee syöttämään. Villi veikkaus, kuka sen opettaa ratsastamaan ennen kuin se oppii kävelemään."
"Hassu Jesse."
"Sua ei oo meillä näkyny."
"No kun et oo käskeny."

Vilkaisin pomoa kulmakarva kohollaan odottaen jotain jatkoa, joka kertoisi äskeisen olleen vitsi, tai edes alku selitykselle kiireisistä päivistä tallissa. Mutta ei. Ei ole pomo kuulemma tullut, kun ei ole kutsuttu. Niinpä tietysti.

"Ai tarviiko kummitätejäkin erikseen kutsua?"
"Ai oikeesti?"
"Joo joo, sitä mä tulin tänne tänään kysymään."

Olin ollut Mêl Serenissä teinivuosistani asti ja se taisi olla ensimmäinen kerta, kun halasin siellä jotakuta. Ellei lasketa sitä kertaa, kun eräänä juhannuksena päissäni halailin Jesseä ja sanoin, että "shä oot hyvä miesshh Djesshe". Eikä sitä todellakaan lasketa! Enpä minä halailevaa tyyppiä ollutkaan, eikä kyllä pomokaan.

Kun jo puolen tunnin kuluttua lähdin tallista, huikkasin vielä nicalle muiden päiden ylitse, että nähdään sitten huomenna.

***
***

20: Vain 99% tupakoijista kuolee

Fiia yritti kävellä ylitseni pää pystyssä ja etujaloillaan potkien. Nousin nopeasti maasta loskan keskeltä, mihin Fiia oli minut pudottanut, ja pyrähdin niska tanassa juoksuun kohti Fiiaa. Siinähän tulisi päälle, niin oppisi kolmessa sekunnissa, mitä siitäkin seuraa. Tosin en ollut vielä päättänyt, mitä hevoselle tekisin, jos se oikeasti kävisi kimppuun, mutta ei terve hevonen koskaan näin vihaisen ihmisen silmille uskaltaisi hyppiä.

Kun Fiia käänsi päänsä poispäin minusta, otin sitä toisesta ohjasta kiinni ja olin taas hyvällä tuulella. Lonkkaa särki sen verran, että päätin nousta sen selkään uudelleen aidalta enkä maasta. Vihellellen siis talutin hevosen aidan viereen ja kiipesin.

"Se pitää sitä hengissä siksi, että se voittaa kisoja", tyhjästä ilmestynyt Jesse kommentoi portilta.
Tiesin kyllä, ettei Jesse suhtautunut niin julmasti hevosiin, kuin esitti. Kuittasin kommentin epämääräisellä mölähdyksellä, kun ravasimme Jessen ohitse Fiian kanssa.

Kentän ympäri ravissa, laukannosto, esteen lähestyminen mahdollisimman hyvästä kulmasta, ponn- ei kun ilmalento taas.

"Sä kuolet vielä", Jesse huusi ilahtuneen kuuloisena.
"En välttämättä", huusin vihaisena taakaisin, kun Fiia laukkasi riemuissaan ympäri kenttää, "vaan 99% tupakoijista kuolee! Ne on tutkinu sitä Ruotsissa!"
"Haluutsä toisen hevosen? Mä voin ottaa sen ja tuoda sulle jonkun leidimäisemmän?" kiusasi Jesse.
"Ei kiitos, tää on ihan kiva hevonen. Mä oon vaan huono."

Kapusin uudelleen selkään ja varautuneena äkkipysäykseen ennen estettä sain Fiian kanssa aikaan jonkinlaisen tönkön tasajalkahypyn. Taputin hevosta kaulalle silti ja annoin lisää ohjaa ennen kolmiesteisen huippu-urheilijaratamme seuraavaa estettä. Ja taas se hyppäsi, vaikka ponnistuspaikka olikin minulta hakusessa, eikä tyylipisteitäkään varmaan herunut. Kolmannella esteellä olin niin varma onnistumisesta, että Fiian oli helppo pudottaa minut vain tekemällä äkkikäännös.

"Musta tulee isä jos sä kuolet", Jesse sanoi ylen pirteänä ja luikahti portin välistä ottamaan Fiian kiinni. Istuin farkut märkänä maassa pää punaisena harmista.
"Jos sä puhut mun Ruskasta, niin älä unta näe. Jos mä kuolisin, se menis jollekulle, joka ei ole alkoholisoitunu tai ärsyttävä."
"Kuinkahan se on sulle annettu nyt kun sä vielä toistaiseksi elät?"

Jesse talutti Fiian eteeni ja kiskoi minut kädestä takaisin jaloilleni.
"Haluatsä tietää, mikä meni väärin?" Jesse kysyi ihan vilpittömän näköisenä puntatessaan minua satulaan.
"En todellakaan!"
"Kuule hyppäämään ei opi ku hyppäämällä. Kuuntele luentoa, joka tulee kokemuksen syvällä rintaäänellä! Kokoa ohjat, istu kunnolla äläkä haihattele minkään luonnollisen hevosmiestaidon kanssa! Kantapäät alas vaan ja nosta laukka! Menet kerran ympäri ja etsit paikan, josta lähdet sisään!"

Oli helppo hypätä, kun Jesse piti monologia keskellä kenttää. Vaikka oli toisaalta vähän ärsyttävää totella. Onnistuin kuitenkin hyppäämään Fiialla kolmen esteen ratamme kahdesti niin helpon tuntuisesti, että melkein itketti. Mietin usein, mitä tein töissä tallilla, jonka hevoset kilpailivat ympäri maailmaa esteratsastuksessa. Koska hyptä osasin vain vähän. Kiltillä hevosella. Helppoja esteitä. Jessen mukaan se oli vähättelyä, ja kuka tahansa osaa hypätä. Paradoksaalisesti Jesse väitti kivenkovaan, ettei kukaan normaali ihminen opi western trailin esteitä, vaikka minä tiesin, kuinka helposti ne oppisi, jos yrittäisi. Jesse kieltäytyi jyrkästi kokeilemasta ja minä opettelemasta hyppäämään kunnolla.

"Blackbird on myynnissä muuten", Jesse sanoi, kun kiersin Fiialla kenttää ratsastuskerran lopuksi. "Saisit siitä hyvän harjotushevosen, niin sustakin tulis kilparatsastaja. Se on kaiken nähny, ja voisit oppia sen kans vaikka mitä."
"Älä luule. Se on ori ja maksaa paljo, eikä mulla ole edes mitään paikkaa sille."
"Niin... Vaan olisi sunkin jo aika löytää joku hevonen."
"Mulla on jo. Monta. Mähän olen täällä töissä. Enkä mä välttämättä halua omaa. Vaan jos Maya olisi uudestaan myynnissä..."
"Vieläkö sä nyt sen perään haikailet?"

Fiian harjattuani olin jo menossa nican luo omaan huoneeseeni, mutta käännyinkin hyvissä ajoin parkkipaikalle, niin etten nolannutkaan itseäni. Kotiinpäin huristellessani mietin, että pitäisi varmaan hakea Sherman joku päivä uuteen kotiin. Ellei nica halunnut sitä pitää. Olihan se siellä ollut jo sata vuotta...

Reita
Sisäistynyt
Sisäistynyt

Viestien lukumäärä : 64
Join date : 23.11.2009

Näytä käyttäjän tiedot http://www.veritiara.org

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Reitan jorinoita (23: Jänishousu)

Viesti  nica lähetetty Ma Maalis 02, 2015 11:40 pm


Joskus sitä vaan tapahtuu. Voin oman piirrosblogin perusteella sanoa, että täällä on myös menossa (ehkä jo loppumassa? mutta alkamassa kohta kuitenkin uudelleen) jonkinmoinen artblock, ei vaan saa mitään aikaiseksi. Muutama hassu piirros koko vuonna on kyllä ihan pohjanoteeraus, kun ennen on tullut piirrettyä melkein joka viikko jotain. Ja sitähän jatkui melkein kaksi vuotta. Ketä tässä sitten osaisi siitä syyttää.. onko se yliopiston vika, alati sairastelevan ja viimeisenkin järjenrippeen minulta vievän hevosen vai kaksilahkeisen olennon ilmestyminen elämään.
Parantumista kuitenkin havaittavissa, toivottavasti myös siellä suunnalla! Näitä tarinoita nimittäin, edelleenkin, luen todella mielelläni. On vähän oikeasti harmittanut se, että ML:kin oli joskus huomattavasti aktiivisempi tarinointipaikka niin yksityisten, hoitajien, työntekijöiden kuin omistajankin osalta. Nyt se on vähän junnannut paikoillaan ja tuskin muuttuu enää tarinaparatiisiksi. Ei se toki tarkoita sitä, etteikö tarinat olisi tervetulleita Omaakin aktivoitumista tarvittaisiin, mutta mistä inspiraatiota? No tietenkin Reitan tarinoista!

Tuli nimittäin heti taas mieleen kivoja tarinaideoita ja sun tekstiä lukiessa myös ns. kuvia tapahtumista. Reita lentämässä hevosen selästä, pikkukäärö mukana tallilla hevosten ihmeteltävänä.. Mutta mikä on muuten nican kummitytön nimi?

Ja on se tainnut Jessekin aikuistua ja saada jonkin näköisen hoivausviestin tuon taaperon nähtyään, kun on valmis ryntäämään patjaksi alle jos joku sattuisi päästämään irti otteensa. Ja minä kun ajattelin, että se välittää vain hevosista ja etenkin niistä hevosista mitkä hyppää ja korkealta.

Olen pahoillani, että laitoin Kirpun pois ilman että ilmoittelin siitä edes Reitalle mitään. Ponit olisi lähtövuorossa seuraavaksi. Tuntuu, että osa hevosista on ollut tallissa ikuisuuden ja pitäisi vähän uudistaa hevoskantaa jalostusta ajatellen... mikä tarkoittaa myös Cinan, Reeven ja Vertinkin poislaittoa jossain vaiheessa... Tuntuu niin pahalta!
Shermanin kohtaloa ei ole lyöty lukkoon. Siellä se pitkät päivät makoilee sohva selkänojalla ja katselee ulos, ainakin näin talvisin. Ehkä se tarvitsisi vähän seuraa, talossa kun ei kovin usein ketään ole sisällä, vaan kaikki ovat tallissa ja Sherman ei siellä hirveästi oleile. Ehkä se kaipaa isäntäänsä.

Ja voi että. Selailin edellisiä tarinoita taaksepäin ja silmiin sattui juurikin 2.3.2013 lähetetty kommenttini (mikä sattuma). Ja nyt olisi varsahanke laitettava parin kuukauden päästä pystyyn (kun oriasemat avaavat ovensa) ja mahdollisuus olisi ensimmäiseen omaan kasvattiin<3 Tämä tämmöisenä nostalgisena hehkutuksena.

Ja Sakun penskan kuva edistyy! Sillä on jo jalat ja pää ja häntä.. Ja mallailin väriä Toivottavasti saan sen edustuskuntoon (olen nyt optimisti) parin viikon sisään ja pääsette valloittamaan näyttelykehiä.

Tämä oli sekalaista mielenvirtaustekstiä, kirjoitin juuri edellisen yön lukemispäiväkirjaa luottamusjohtamisesta ja inhimillisen pääoman uudistamisesta, joten toivon että ymmärrät ajatusten heittelyn ja vajaavaisuuden!

nica
Admin

Viestien lukumäärä : 606
Join date : 04.11.2009

Näytä käyttäjän tiedot http://seren.foorumini.net

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Reitan jorinoita (23: Jänishousu)

Viesti  Reita lähetetty Ti Kesä 09, 2015 3:09 pm

21: Mêl Serenin kaivatuin hevonen

Reeve onnahteli luokseni, kun istuin aidalla juomassa jäähtynyttä kahvia. Se heilautti häntäänsä ja nyökytteli sokeripalojen toivossa. Ojensin sille tyhjän kourani, sillä muuta minulla ei ollut, ja vanha hevonen tyytyi pelkkään silitykseen vain pärskähtäen kerran protestiksi. Hetken kuluttua se kääntyi taas ympäri hieman harmahtunut häntä ilmassa viuhahtaen ja käveli päätään askelten tahdissa nyökytellen matkoihinsa. Ajattelin sen menevän päärakennuksen puoleiselle aidalle notkumaan, koska se tiesi saavansa omistajaltaan herkkuja joka tapauksessa. Tunsin itseni satavuotiaaksi hypätessäni alas aidalta nivelet naksahtaen. Alkoi sataa.

En olisi millään viitsinyt mennä talliin yksin, mutta toisaalta sateessa seisominenkaan ei houkuttanut. Kompromissina hain Terryn mukaani, ja se puhisi innokkaasti. Se kai luuli, että päivällinen tarjoiltaisiin tänään aikaisemmin. Pettymyksekseen Terry kuitenkin joutui harjattavaksi. Hinkkasin sen takkuisesta karvasta rapaa kuumeisesti ensin piikkisualla ja kumisualla, ja lopulta pölyharjalla. Viimeiset talvikarvat irtosivat helposti.

"Ajattelitko sä jo hankkia hevosen?" kuului hiljainen ääni tallin ovelta.
"Kauanko sä oot siinä seisoskellut?" kysyin ovenpieleen nojaavalta Suvilta, joka tuijotti minua vaativasti.

Kun vastausta ei kuulunut, jatkoin Terryn hinkkaamista. Tamma polki jalkaa ja olisi halunnut joko ruokaa tai takaisin ulos.
"Mä näin Mayan", sanoin hetken päästä, "se asuu jollain vuokraustallilla."
Suvi ei sanonut mitään, vaan katosi talliin. Hetken päästä hän tuli takaisin mukanaan Terryn satula, jonka hän nosti hevosen selkään. Suvi kiinnitti vielä satulavyön kaikessa rauhassa, kun nojasin selkääni Terryn kaulaan ja heittelin sukaa ilmaan.
"Mä olisin halunnut vuokrata sen, mutta ei se olisi sama asia. Sitä paitsi se on jo vanha, ja mua ahdistaa, että sillä ei oo vaan yhtä omaa ihmistä", jatkoin muminaani. Olin taas pääsemässä aiheeseen, josta ei saanut enää puhua kotona eikä tallissa: Maya oli loppuun käsitelty aihe, muinaishistoriaa, ohi, loppu, kokonaan puhuttu, piste.

Suvi ei antanut minun päästä vauhtiin, vaan saatuaan satulavyön kiristettyä hän avasi rauhallisesti suitset nipusta ja löi minua ohjilla kylkeen niin, että tähtiä näkyi. Seuraavaksi hän osui kaulalle, ja heitti sitten silmät salamoiden suitset myttynä päälleni. Terry hyppi paikoillaan peloissaan.

"Kuinka kovaa sä haluat sen hevosen?"
"Tosi kovaa! Älä lyö enää!"
"Mitä sä oot valmis tekemään?"
"Mitä mä voin tehdä?"
"Mitä sä tekisit jos voisit?"
"Mitä vaan! Mä antaisin kaiken mitä mulla on, paitsi Ruskan, jos saisin Mayan takas kotiin!"
"Sitten ota puhelin käteen tai istu autoon, äläkä aina itke! Mä vihaan teitä uusavuttomia raukkoja, kun te itkette sata vuotta samaa asiaa, ruikuttatte ja valittatte koko ajan, mutta ette tee millekään mitään! Erityisesti sua! Sulla on siitä hevosesta pakkomielle, joten sulla on kaks vaihtoehtoa. Yks: joko uskot meitä kaikkia, kun me sanotaan ettei Maya koskaan ollut niin spesiaali-"
"Kun se oikeasti OLI-"
"TAI KAKSI!! Hankit sen hevosen just nyt! Molemmissa tapauksissa lopetat ruikuttamisen! Sä oot ihan niin kuin naiset!"
"Ei ne sitä aio myy-"
"HYS. Reita. Häivy. Ota auto ja aja, ihan sama minne. Jos päätät, ettet aja Mayan luo, älä enää ikinä tule takasin tänne jos aiot sanoa sen hevosen nimen vielä edes yhden kerran. Kaikki vihaa sua, kun oot niin saamaton, myös se typerä hevonen!"

Suitsimyttyä puristaen katsoin huuli pyöreänä Suvin perään, kun hän ryntäsi talliin kuin pyörremyrsky. Ovi heilahti kiinni hänen takanaan ja Terry nousi takajaloilleen. Hevonen rauhoittui kyllä nopeasti, mutta minä en. Jätin Terryn riimunarun jatkeeksi vaikka ei olisi saanut ja juoksin talliin niin että sisällä kököttävät orit hirnuivat hurjina säikähdyksestä. Pysäytin ensimmäisen ihmisen, jonka löysin ja pudotin suitsimytyn hänen käteensä niin kuin olisin kantanut kuumia hiiliä nahkahihnojen sijaan. En muista, kuka siinä sattui seisomaan, enkä muista sitäkään, mitä hänelle sanoin, mutta jotain melko ymmärrettävää Terrystä kuitenkin.

Sitten istuin autoon.

Sade yltyi, mutta istuin paikallani. Poltin yhden tupakan ikkunan raosta, sitten toisen ja vielä kolmannenkin. Lopulta käynnistin auton ja peruutin sen tallin reunalle saadakseni hevostrailerin kiinnitettyä sen vetokoukkuun. Ja sainhan minä trailerin kiinni. Sen kiinnittämiseen menevä aika mitattiin varmasti sekunneissa. Jos trailerien kiinnitys olisi olympialaji, olisin ollut voittaja sellaisissa kilpailuissa. Kaasutin kuitenkin märkänä tieheni traileri melkein kaatuen, sydän tykyttäen ja kädet vapisten. Nyt minä menen. Haen sen hevosen, ja ellei sitä myydä minulle, unohdan sen ikuisiksi ajoiksi, päästän irti, annan mennä, ajattelen sen olevan kuollut vaikka se eläisi.

Niin kuin olisin opetellut reitin ulkoa. Oli niin helppo ajaa Mayan uuteen kotiin, Terälän Talliin. Aikaa meni yli kaksi tuntia, eikä autossa toiminut radio. Se ei haitannut yhtään: aluksi jännitin niin, että aika kului kuin siivillä, ja lopuksi olin niin kauhuissani, että aika lakkasi olemasta. Ihan kuin olisin ollut Mayan luona taas minuutin sen jälkeen, kun lähdn Mêl Serenin pihasta kera nicalta luvattomasti lainatun trailerin.

Ja heti tuntui ehjältä. Maya oli rapainen ja litimärkä, hieman pyöreäkin, ja vanhentunut kovasti. Se näytti ihan erilaiselta, mutta tiesin sen olevan sama hevonen. Kun huusin sitä aidalta ja vihelsin sille, se nosti päänsä hyvin nopeasti ja erittäin hämmästyneenä. Se tuijotti minua kiinteästi kunnes huusin uudelleen. Silloin se nosti laukan suorilta, jäykiltä jaloiltaan niin että vanhat nivelet paukahtivat, ja siinä se oli, minun edessäni, hieman harmaantunut turpa minun rakastavassa kuristusotteessani. Ja juuri silloin olkapäätäni koputti Anne, Mayan emäntä.

"Voisitko sä poistua mun tontilta?" Anne kysyi neutraalisti.
"Anteeksi mutta kun mä olen Reita, Mayan oikea omistaja. Tarjoa mulle kahvit, niin mä tarjoan sulle kaikki mun säästöt tästä vanhasta tammasta."

***

Niin siinä kävi, että Annen uskottua, etten ole hullu ja myytyä minulle tarpeettomaksi käyneen hevosensa olin ajanut pitkän matkan takaisin Mêl Sereniin. Kello oli jo paljon ja satoi aina vain, kun peruutin tallipihaan ja sammutin auton. Koko tallin henkilökunta oli yhä poikkeuksellisesti paikalla ja joka ainoa ihminen valui ulos sateeseen valaistusta tallista. Ilmeisesti kaikki olivat kuulostelleet paluutani, kun kerran olin lähtenyt niin sekavassa mielentilassa varastetun trailerin kanssa.

En oikein tiennyt, mitä sanoa, joten olin hiljaa. Juuri kukaan muu ei ollut.
"Mitä sä teit?" Sami huusi hieman huolestuneena, kun avasin trailerin ramppia kannattelevat salvat.
"Mitä sä teit!" Jesse ärjäisi, kun Maya hirnui äänekkäästi trailerissa.
"Mitä se teki?" nica kuiskasi kireästi olkiaan kohauttavalle Tylerille.
"TEITSÄ SEN?" Suvi kiljui, kun laskin rampin alas ja uuden hevoseni takapuoli näkyi koko suurelle yleisölle trailerin pimeydestä.

"Saanko esitellä", kuulutin samalla kun nousin etuovesta Mayan luo. Peruutin luimivan tamman ulos. "Hevoseni Maya LIN!"

Kuvitelmissani nyt olisi kuulunut niitä ihailevia ooh-ääniä, mutta oikeasti olikin ihan hiljaista. Sade vain rummutti traileria ja tallin peltikattoa. Suvi oli melkein yhtä riemuissaan kuin minä, mutta kaikki muut tuijottivat hevostani suu auki. Vasta siinä vaiheessa iholleni nousi kylmä hiki: olisi ollut ehkä hyvä kysyä nicalta, voinko tuoda Mayan takaisin kotiin asumaan, eikä vain olettaa, että tilaa on. Päätin sen olevan pieni murhe: kyllähän se kesän olisi vaikka laitumella ja minulla olisi syksyyn asti aikaa etsiä kotia.

"Maya?" Tyler oli ensimmäinen, joka puhui. Hän käveli ärtyneen hevoseni luokse yrittäen olla kiinnittämättä lainkaan huomiota minuun. Maya muisti Tylerin ja höristi korviaan heti paremmalla tuulella, ja minua suututti.

Seuraavaksi aivonsa sai käynnistettyä Jesse.
"Että tommosen luuskan ostit. Se on ainakin satavuotias, ei sillä tee enää mitään. Mähän sanoin sulle, että ostat kunnon puoliverisen ja sit mä voin opettaa sulle-"
"Se on Maya", Suvi keskeytti, "luuletsä ihan oikeasti, että Reitalle kelpaa joku muu kun just tämä satavuotias luuska?"
"No joo joo, mutku mä olin jo kattonu myynti-ilmotuksia ja siellä oli yksi hyvä ori jota ajattelin et mentäs kattoon ensviikolla ja..."
"Hyvä että sä toit sen takas", Sami totesi yhtäkkiä Jessen mutinan päälle ja marssi takaisin talliin ollakseen kastumatta enää enempää.

Nojasin ikiomaan hevoseeni. Tyler taputti entistä hoidokkiamme toiselta puolelta.
"No mutta, esimieheni armas, keskustellaanko bisnesasioista?" sanoin mahdollisimman hurmaavasti hymyillen

***
***

Olisiko Mêl Serenissä tilaa vielä yhdelle yksityishevoselle, jolle varmasti riittää pelkkä puolihoito kun isi kuitenkin roikkuu koko ajan tallissa? Omistan nyt ihan oikeasti paluumuuttajan nimeltään Maya LIN:
http://trakehnermaya.blogspot.fi/p/maya-lin-perustiedot.html

Reita
Sisäistynyt
Sisäistynyt

Viestien lukumäärä : 64
Join date : 23.11.2009

Näytä käyttäjän tiedot http://www.veritiara.org

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Reitan jorinoita (23: Jänishousu)

Viesti  nica lähetetty La Kesä 13, 2015 4:34 pm

Totta kai Maya saa muuttaa takaisin Mel Sereniin! Aina Reitan hepalle joku karsina tyhjennetään. Se voisi muuttaa joko vanhaantalliin tai sitten maneesitalliin (Lilyn paikalle). Vanhastatallista joutaa meitin vanhat tammat pihattoon kantamaan varsojansa, joten saat melkein vapaasti sieltä valita itsellesi mieluisen karsinan. Vanha talli olisi varmasti Mayalle viihtyisämpi, kun maneesilla on aina vähän trafikkia, varsinkin kisojen aikaan.

Aika ihanaa, että melkeinpä yksi tallin "kantahevosista", eli ensimmäisistä asukeista tulisi takaisin talliin. Varsinkin, kun silloin vielä kasvatettiin trakehnereja. Kai se oli 2008 tai 2009 alkupuolta, kun tamma ML:llään muutti. Eli siitä on jo 6-7vuotta O_O

Ihanan "aidot" reaktiot kaikilla, kun näkivät Mayan uudelleen! Juuri sellaiset, kuin mitä olisin itsekin kirjoittanut. Tunnet hahmot kyllä oikeasti tosi hyvin Jesse aina varsinainen kusipää, kun ei ajattele kuin mainetta ja mammonaa. Suvi käy puolestaan välillä niin tunteella, että ei ihmekään jos se on Reitan hankkinut hommaamaan mielittynsä takaisin. Tylerin yksi alltime-lemppariheppa, joten varmasti käy rapsuttelemassa tammaa myöhemminkin. Sami tarvitsee ilmeisesti aikaa sulatella asiaa ja nicalle käy mikä tahansa

Olin niin yllättynyt tästä käänteestä, että jouduin lukemaan tarinan moneen kertaan. Enkä kyllä uskonut, että näin kävi ennen kuin oikeasti kävin Mayan uusilla sivuilla. Mutta tosi ihana juttu, että Maya-mamma pääsee vielä viettämään loppuelämänsä tuttuihin maisemiin ja tutun hoitajan halittavaksi. Mutta onnea hevosenomistajalle!




nica
Admin

Viestien lukumäärä : 606
Join date : 04.11.2009

Näytä käyttäjän tiedot http://seren.foorumini.net

Takaisin alkuun Siirry alas

22: Jessen murtunut koipi

Viesti  Reita lähetetty Ke Syys 02, 2015 8:18 pm

"Ootsä nyt aivan varma että toi kannattaa?" kysyin hikiseltä, räkäiseltä ja kyyneleiseltä Jesseltä, joka istui tallikäytävällä kiskomassa ratsastussaapasta jalastaan. Nojasin seinään suihkunraikkaana ja siemaisin kahvia Osuuspankin vanhasta Hippo-mukista.

"Kyllä! Aiotko auttaa?"
"Suoraan sanoen, en todellakaan. Mitäs löit mua."

Jesse loi minuun katseen, jonka tarkoitus oli selkeästi olla julma. Hän kuitenkin epäonnistui irvistäessään samalla kivusta. Jesse-rukan pikku jalka oli joko murtunut tai muuten vain osunut johonkin niin kovasti, että se oli turvonnut kiinni ratsastussaappaaseen. Olin tarjoutunut leikkaamaan saappaan irti, mutta Jesse löi minua suojellakseen saappaitaan. Ehdotin myös että joko ajaisin hänet terveyskeskukseen tai soittaisin ambulanssin, mutta Jesse tiesi kyllä, että siellä viimeistään saapas kohtaisi loppunsa. Hänen ratkaisunsa oli siis ollut istahtaa käytävälle ja parkua kaksikymmentä minuuttia yhtä soittoa.

"Mitä jos mä nyt haen ne sakset?" ehdotin vielä kerran.
"ET!!! Mä maksoin näistä kengistä about miljoonan!" Jesse ulvoi kyyneleet silmissä. En ollut varma, johtuivatko ne kivusta vai rahanmenosta.
"Tolla menolla sä saat verisuonitukoksen. Mut hei, ainaki kenkä jää ehjäksi, jos ne amputoi sun jalan vaan polvesta. Saat ehkä muistoksi jalan kenkineen!"
"Turpa kiinni ja hae kenkälusikka!"

Lähdin tyynen rauhallisesti viemään kuppini pois ja hakemaan sitten Lassia tarhasta. Kuten aina, ori kuvitteli olevansa viekas antaessaan nätisti kiinni ja yrittäessään sitten puskea ylitseni, kun avasin haan portin. Ennakoin sen pelleilyn monesti sen kanssa aikaisemmin tapeltuani. Lassi pärski tyytymättömänä, kun naru sen turvan ympärillä kiristyi ja pakotti sen hidastamaan tahtia. Muutaman kerran se yritti ohitella minua matkallamme tallille päin, mutta eipä se haitannut, kun hevosen temput ennalta tunsin. Niin kuin aina, lopulta ori tyytyi pudistelemaan päätään ja nyrpistelemään nenäänsä.

Viheltelin Lassia harjaillessani harjauspuomilla. Tasaisin väliajoin jouduin työntämään sitä takaisin sijoilleen rystysillä, kun se yritti muka vahingossa kiilata minua itsensä ja puomin väliin. Muuten ori oli oikein kiltisti ja sain harjata ja satuloida sen kaikessa rauhassa. Kun olimme valmiita, talutin energiaa puhkuvan, levottomasti lähes paikallaan takanani ravaavan hevosen kentän viereen. Siinä minä sitä rapsuttelin, kun odotin, että nica lopettaisi Sakun kanssa treenit.

Tapasin taputella ja hoivata Lassia aina tylsyyksissäni ja oikeastaan aina ihan vahingossa. Tein sitä omaksi huvikseni, vaikka Lassi ei juuri minun hellyyttäni kaivannut. Sitä ei rapsuttelu kiinnostanut, mutta en ottanut itseeni. Eipä se mikään syliponi ollut muidenkaan kanssa yleensä.

Kun nica ja Saku olivat valmiit, suoritimme hevosenvaihtorituaalimme: ujutin satuloimani hevosen kentälle ratsastukseen ja nica hikisen hevosen minulle ulos. Minä nostin satulan pois hevosen selästä aidalle odottamaan ja laitoin tilalle loimen, kun taas nica kiristi satulavyön ja hörppäsi vettä. Yleensä silloin vaihdoimme muutaman sanan.

"Jesse itkee sitte tallin lattialla", kerroin.
"Jaaha. Taasko joku tyttö jätti sen?" nica kysyi ja nousi hevosen selkään.
"Ei kun sen jalka on ilmeisesti murtunu ja juuttunu saappaaseen."
"Justiinsa. Jäähdyttele sit se Saku kunnolla tällä kertaa. Mä huomaan kyllä jos sä pelleilet sen kävelytyskoneen kanssa enää ikinä."

Niin minä ja Saku lähdimme lenkille. Sakun lenkittämisestä oli tullut yksi päivieni parhaista hetkistä. Pidin siitä, miten ori oli hermostunut treenin jäljiltä, veti ja kiukutteli, ja hetken aikaa käveltyämme sen pää alkoi riippua väsymyksestä ja askel pidentyä ja rentoutua. Sakulla oli suotta vaikean talutettavan maine: sillä oli aina vain niin paljon energiaa, kun sitä siirreltiin. Sitä paitsi Sakukin, niin kuin moni muukin hevonen on hyvä kuuntelija. Kävin senkin kanssa lenkeillä aina pitkiä dialogeja.

"Niin se opettajan sijaisuus josta mä kerroin, mun piti opettaa niille lauseenjäsennystä. Kylmiltään. Ja mä oon opetellu ite lauseenjäsennystä viimeksi sata vuotta sitten yhdellä ainoalla yliopiston viiden opintopisteen kurssilla! No enhän mä mitään muistanu, paitsi nyt tietty ihan perusasiat, niinku predikaatin, subjektin ja objektin. Mutta kun mä oon oppinu jäsentään lauseke kerrallaan, ja niille piti opettaa sana kerrallaan, niin arvaa tajusinko mitää!"
Saku huokaisi. Se tarkoitti ilmeisesti, että "no et?"
"Aivan!", vastasin, "mä olin ihan pihalla. Sit yhtäkkii yks niistä viittas ja kysy, onko persoonapronominit muuten substantiiveja. Mä kysyin et siis ai voiko ne olla subjekteja, ja ei, kun se sano et nimen omaan substantiiveja, niinku hevonen ja puoliverinen ja Saku. No eihän ne tietenkään oo, mutta hetken mä olin silleen huuli pyöreenä, että enhän mä osaa tohon vastata. Kai se oli se kun joku ihan yllättäen kysyy tommosta ja sit vielä ku..."

Kävelimme pitkähkön hitaan lenkin Sakun kanssa ja saavuimme takaisin aloituspisteeseen, kentän eteen. Olin jo ehtinyt käsitellä Sakun kanssa sijaisuuteni lisäksi Suomen pakolaisasiat, syksyn tulon, Kingdom Heartsin mahtavuuden ja sen, miten kaikki oli paremmin kun minä olin nuori. Olin päässyt hetki sitten vauhtiin Aarreplaneetasta.

"...muhun vetoaa myös ihan se piirrostyyli, vaik sitä on vaikee selittää kyllä kun sä et oo nähny piirrettyjä kauheesti, ja tietty tarina isähahmon löytymisestä, mutta..."
Havaitsin kyllä nican pyörittelevän silmiään hevosen selässä, mutta nostin vain satulan Sakun loimen päälle sen selkään ja jatkoin talliin, missä riisuin ja harjasin Sakun karsinaansa iltapalaa odottamaan.
"...ja sitä varten mä en ymmärrä sitä, mitä varten kaikkien mielestä Disney on absoluuttisesti parempi kun Dreamworks, koska mä muistan katsoneeni pentuna jopa Spirittiä, ja nykyään mun mielestä Shrek on ihan mahtava, ainaki paree kun joku ihme uuh kuningatar Elsa. Mutta mä meen tekeen sulle nyt ruokaa niin nähdään kohta."

Olin hyvällä tuulella marssiessani kohti rehuhuonetta. Matkalla huomasin kuitenkin Jessen uikuttamassa lattialla edelleen ja suorastaan säikähdin. Ehkä Jessen jalka jouduttaisiin oikeasti amputoimaan? Rymistelin siis tuon puolitajuttoman torvelon ohitse satulahuoneeseen ja palasin vihaisena sakset mukanani. En enää neuvotellut Jessen kanssa, vaan kumarruin ja kiskoin kipeän jalan väkivaltaisesti rautaiseen kuristusotteeseen.

"EI EI EI EI!!", kirkui Jesse, joka sai uutta puhtia nähdessään sakset. Hän tempoili yli-inhimillisillä, pelon tuomilla voimilla minua vastaan... ...ja yhtäkkiä jalka irtosi saappaasta. Kurkistin hölmistyneenä saappaaseen, ettei Jessen jalka vain ollut irronnut. Jesse kipristeli ilahtuneena varpaitaan ja kiskoi sukankin jalastaan. Jalka oli sininen heikon verenkierron takia, mutta ilmeisesti ei murtunut, kun sillä saattoi niin kovasti potkia minua ja saksia vastaan. Jesse nousi seisomaan pyyhkien räkää takkinsa hihaan.

"Arvaa pisteleekö. On vähä puutunu tää jalka", Jesse hymähti.
"Varmasti. Itkit niinku pikkutyttö. Mutta miten toi pelleily oli edes mahdollista?"
"Aa, joo, kato ku siellä nettikaupassa ei ollu mun kokoa ja..."
"...ja halusit silti kengät välittömästi..." täydensin kenkää tarkastellen.
"Joo."
"Nää on nelikolmoset, kultaseni", tyrskähdin ja heitin Jesseä kengällä.
"...joo..."
"Miten sä sait sen edes jalkaan?"
"Noh. Mä olin ne päällä suihkussa, ajattelin et ne venyis."
"Suvi neuvo sua eiks nii?" kysyin muistellen, kuinka itse olin venyttänyt maihareitani saunassa.
"..mm..."
"Eikä sanonu ettei kengät ikinä veny niinku sataa numeroo?"
"Joo ei... Mennään pitsalle, pidä sun ruokatunti nyt."

Ja niin me menimme heti hevosille päiväruokaa tehtyämme. Oli mukavaa keskustella Aarreplaneetasta myös sellaisen henkilön kanssa, joka vastasi aina välillä, vaikka eri mieltä joka asiasta olikin. Kingdom Heartsista emme puhuneet, koska enhän minä Jesselle ikinä kertoisi pelaavani muitakin pelejä kuin GTA:ta.

Reita
Sisäistynyt
Sisäistynyt

Viestien lukumäärä : 64
Join date : 23.11.2009

Näytä käyttäjän tiedot http://www.veritiara.org

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Reitan jorinoita (23: Jänishousu)

Viesti  nica lähetetty Ma Joulu 28, 2015 9:18 pm

Voi häpeä tätä vastausajan virumista. Luin tämän kyllä jo aikoja sitten, mutta kun kaikki kouluhommat pyörii mielessä ja opetustuntien suunnittelu valuu puolille öin sekä oman kantavan tamman liikunnasta on huolehdittava kahden muun liikutettavan lisäksi, ei ensimmäisenä tule mieleen avatakaan Mel Serenin sivuja. Muutenkin tuntuu ihan, että lopettaako koko touhu, kun aikaa ei yksinkertaisesti ole vai jättääkö ponit leijumaan virtuaalimaailmaan.

No tänään tein kuitenkin sen päätöksen että jatkan niin hitaasti, kun tuntuu hyvältä. Muutama kehityskelpoinen elukka meni myyntiin ja osan vanhoista kaakeista laitan mullan alle. Muiden kasvateille olen luvannut niiden elämän pituisen kodin on/off-toimintasuhteella, joten pysykööt tallissa. Sakun jätän tietysti Reitalle porinakaveriksi, niin voit jatkaa dialogejasi maastokävelyiden aikana

Tämän takia vastaileminenkin on viivästynyt. Toivottavasti vielä kirjoittelet jatkossakin. Nämä on niitä päivän piristyksiä ja mukavia ylläreitä, joita aina kaipailee. Ikinä ei tiedä missä maailmoissa sitä tänään liikutaan ja mistä aiheesta saan lukea. Nämä pari tarinaa (uusin ja edellinen) tuovat mieleen vanhat ajat (no ainakin muutama vuosi taaksepäin), jolloin vielä itsekin kerkesin kirjoitella päiväkirjamaisia "juonellisia" tarinoita. Materialisti Jesse, jonka saappailla on siis kai tunnearvoa enemmän kuin oikeaa arvoa, on saanut koipensa kuntoon ja uudet saappaatkin uusivanhojen tilalle. Jos se joskus vaan pystyisi antamaan ylpeydelleen periksi, niin se ostaisi varmasti seuraavaksi vetoketjulliset saappaat

Vähän myöhäiset hyvän joulun ja oikean aikaiset uuden vuoden toivotukset Reitalle ja Mayalle!


nica
Admin

Viestien lukumäärä : 606
Join date : 04.11.2009

Näytä käyttäjän tiedot http://seren.foorumini.net

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Reitan jorinoita (23: Jänishousu)

Viesti  Reita lähetetty La Toukokuu 28, 2016 7:03 pm

23: Jänishousu

"Säikytetään toi mummo", kuiskasin Sakulle heti, kun näin lupaavan kohteen perseilylle. Hautausmaan hämärässä köpötteli mummo. Hän oli niin kaukana, että vain kumara hahmo näkyi, vaikka kevätilta ei edes ollut kovin pimeä. Käänsin Sakun hautausmaan portista sisään ja hiippailimme pääkäytävää kohti mummoa. Vähän ennen mummoetappia laittaisin Sakun marssimaan sellaista vauhtia ja sellaisella kolinalla, että rohkeampikin mummo luulisi päättömän ratsumiehen palanneen ja ryhtyneen riehumaan hautausmaalla! Oli jännittävää hiipiä Sakun kanssa, ihan niin kuin olisimme olleet nuoria taas.

"Kuule! Kloppi!" huudahti mummo ja kääntyi ympäri, tiukkahuulinen naama meitä kohti, ketterästi kuin ninja.
"N-niin?" änkytin yllätyksestä ja hermostuin niin, että Saku otti askelia taaksepäin ja nosteli päätään.
"Tänne ei saa tuoda eläimiä! Lukee tossa aidassa! Tai siis siinä on kuva! Semmonen koirankuva! Päällä on semmonen henkseli! Ei tarvi osata lukea että ymmärtää! Raggari!"

Saku suurin piirtein ravasi taaksepäin säikähdyksestä. Kun yritin kääntää sitä, se pukitteli hermostuksesta ja korskui niin, että varmaan ropsahtivat molemmat sieraimet tyhjiksi kaikenlaisesta limasta. Yritin pahoitella mummolle samalla ja laittaa hevosen syyksi, että se muka vauhkoontui ja juoksi hautausmaalle.
"Äläpä mihinkään karkaa!" mummo rääkäisi juuri kun olin saanut Sakun kääntymään ja aikeissa ravata pois.
"Mitä nyt vielä? Mitään ei menny rikki, kukaan ei noussu haudasta, ei se nyt niin kamalaa ole että mä kerran ratsastin tästä!" hermostuin.
"Ei kun kato tätä! Tässä on tämmönen luurin kuva yhtäkkiä", mummo toimitti ojentaen puhelintaan minulle tomerasti.

Naputtelin mummon vanhan Nokialaisen auki ja Saku yritti vääntäytyä mahdollisimman kauas tuosta vanhasta rouvasta. Sitä pelotti.
"Sulle on soittanu joku Sinikka", kerroin mummolle.
"Aina se soittelee! Tähän aikaan minä oon aina liikenteessä, ja aina samaan aikaan se soittaa! Tiiätkö kun sille vastaa, niin siitä ei sitten millään meinaa päästä eroon. Sillä on niin paljo asiaa. Tiesikkö, että se Sinikka on tämän K-kaupan isännän täti! Se on Raine tämä K-kaupan isäntä, ja kovin on hieno mies. Mutta kihti sitä vaivaa, ja sillä on vesipolvi. Ja sydänvaivoja on ollu koko talven, ai että. Mutta milläs lääkityksellä se sinä oot?"
"Mitä? Minä?"
"Sinä sinä. Mitä vaivoja sulla on?"
"No rouva hyvä, ei muuta kun ilmeisesti mielenhäiriö kun mä tänne vahingossa ratsastin, mutta nyt mun on ihan pakko jatkaa matkaa. Hyvät viikonloput."
"KENENKÄS POIKIA SÄ OIKEIN OLET?" mummo huusi vielä perääni.

Ravasin pois mahdollisimman nopeasti ennen kuin mummo ehti siirtyä selvittämään koko Rainen suvun ja oman sukunsa vaivat ja lääkitykset. Pidin vauhtia yllä hyvän matkaa ja Saku nautiskeli saadessaan oikoa koipiaan. Ensimmäiset hyttyset inisivät jo tallin pihassa ja omakotitaloalueella iltaisin, vaan eivätpä ne meitä seuranneet, kun sujahdimme metsäpolulle. Tunsin olevani satavuotias, vaikkei minulla ollut edes reumatismia. Kahdeksankymmentä vuotta sitten, kun olin parikymppinen, opettelin olemaan eksymättä näillä samaisilla poluilla, mutta enää ei suuntaa tarvinnut tietoisesti seurata. Tunsin polut yhtä hyvin kuin Sakukin: niin, ettei hämärä haitannut, ja että pystyin uppoutumaan ajatuksiini kaikessa rauhassa. Pohtimaan sitä, miten hyvin kaikki oli järjestynyt vuosien varrella...

"AAAAAAAAAAAAAAA!"
"EI! HYI! AAAAAAAAA!"

Vertahyytävä ulvaisu säikytti minut niin, että huusin itsekin. Saku kiihdytti nanosekunnissa sataan ja minä putosin sen takapään yli voltilla niskoilleni. En ehtinyt jäädä tunnustelemaan, olinko kuollut tai murtanut niskani, vaan pyrin saman tien jaloilleni ja yritin katsoa, mikä kauhea kimppuuni oli hyökkäämässä. Kun kuulin Jessen yskäisen naurun ja Sargasin tömähtelevät askeleet, aioin lähteä juoksemaan heitä vastaan ja käydä vihaisena kimppuun. Sen sijaan heitinkin nopeasti kypäräni vähän matkan päähän polulle ja heittäydyin maahan selälleni ja painoin silmät kiinni.

"EI VITSI senki jänishousu, kuinka joku voi noin kovaa säikähtää, on siinä mulla nai-"
Jessen lause katkesi kuin seinään, ja pian kuului tumpsahdus ja juoksuaskelia. Sargas pärski hermostuneena ja kauempana kuulin Sakunkin kahisuttelevan jotain kauempana polun vieressä. Kai se taas söi puolukanvarpuja.

"Voi hyvä jumala miksi sulla oli kypärä auki herää voi ei voi ei mitä mä nyt teen soittakaa ambulanssi voi ei miks mun piti huutaa sillä lailla nyt kävi pahasti voi vitsi missä mun kännykkä on hengitäksä hä..."
Annoin Jessen hysteerisen mantran jatkua ja jatkua. Ensin hän vain mumisi itsekseen, mutta hohisi pian niin nopeasti, kimeästi ja paniikinomaisesti, että purskahdin nauruun ja avasin silmäni. Sen johdosta Jesse löi minua nopeasti nenään niin, että se varmaan murtui ja naksutteli sitten vihaisena rystysiään Sargasia lähestyessään. Hän tiuskaisi raivoisasti kirosanoja suuntaani, kun naurultani sain poimittua kypäräni ja noustua takaisin Sakun selkään.

"Äijä melkeen itki", huokaisin kyyneliä kuivatessani, kun ratsastimme kotiinpäin. Saku tuhahteli. Se ei pitänyt matkalla sattuneista yllätyksistä, eikä ainakaan Sargasin tunkeutumisesta mukaan.
"Sä vaan halusit että mä vähä pitelen sua", Jesse sanoi nyrpeästi ja lähetti sitten lentosuukon.
"Ainahan mä."
"Vaan kiljuit niinku tyttö kun vähä säikytin sua!"

Ravasimme hyvän aikaa hyväntuulisesti nahistellen, vaan sitten havaitsin edellämme kulkevan parivaljakon. Tyler ja Roni.
"Sshh! Nyt riittää homoerotiikka! Katsopas, poikaseni, mitä tuolla on!"
"Lisää uhreja!" Jesse innostui heti, "mitä tehdään niille?"

Jesse olisi halunnut, että nostaisimme laukan ja laukkaisimme ratsukon kummaltakin puolelta niin, että Roni joko säikähtäisi tai innostuisi, ja Tyler putoaisi ja hyvässä lykyssä taittaisi niskansa ja kuolisi. Minä olisin halunnut, että hiipisimme lähemmäs, piiloutuisimme ja linkoaisimme kiviä piilostamme Ronin kylkeen niin, että Roni säikähtäisi ja Tyler putoaisi. Päädyimme omituiseen kompromissiin: laukkaisimme ratsukon ohitse molemmilta puolilta ja linkoaisimme kiviä samalla. Tuumasta toimeen vaan!

Vaan kun olimme lähdössä kyttäyspaikastamme täyteen laukkaan, kuului pusikosta outoa ääntä. Ihan niin kuin röhkäisyjä, vaan äänekkäämpiä, ja vähän niin kuin murinaa. Samalla pusikko kahahteli raivoisasti ja pienimmät koivut tutisivat. Jotain kalinaakin kuului, ihan niin kuin sarvien kolinaa toista sarviparia vasten.

"Apua, se on villisika", Jesse kuiskasi.
"Peura!" intin kauhuissani.
"KARHU!"
"HIRVI!!!!"
"JUOSTAAN!"

Laukkasimme hyvän matkaa ennen kuin uskalsimme katsoa, mikä meitä seurasi. Takana ei näkynyt mitään, mutta otimme varmuuden vuoksi Tylerin kiinni turvaksemme ennen kuin uskalsimme jäädä odottamaan. Jos sieltä tulisi karhu, voisimme heittää Tylerin sille ruuaksi ja pääsisimme itse pakoon.
Pitkään me saimmekin odottaa ja katsella ennen kuin metsän hurja peto laahusti niin lähelle meitä, että tunnistimme hänet. Se oli nica, jonka meno oli kovin vaappuvaa naurun aiheuttaman hapettoman tilan takia. Koirat pörräsivät hänen ympärillään ilosta mielipuolina.
"MÄ en pelästyny!" Jesse sanoi nopeasti.
"Joo en mäkää, leikin vaan mukana et sulla olis ollu jännää."
"Joo mut ei ollu. Ajattelin vaan et jos sä uskoit et siellä on jotain niin esitin."

Olimme niin lähellä tallia, että jatkoimme hidasta kulkuamme kaikki yhdessä. Jesse kertoi, kuinka oli pelästyttänyt minut polulla ja unohti kätevästi kertoa, miten itse oli kauhistunut siinä samalla. Hän antoi ymmärtää nenäverenvuotoni johtuvan putoamisesta ja tumpeluudesta. Minä kerroin mummosta, joka oli pelotellut minua kihtitarinoineen, ja joka oli saanut Sakun ravaamaan takaperin. Kaikkia nauratti.

"No mutta! Kas kas, mikäs se siellä on!" nica osoitti hakaan nojailevaa hahmoa, kun tallipiha häämötti puiden lomasta. Sami siellä venytteli pohkeitaan aidantolppia vasten.
"Illan viimeinen kohde!" Jesse riemastui. Hän hyppäsi salamana alas hevosensa selästä ja viittilöi meitä muita tekemään saman. Sidoimme ohjat kiinni niin, että ne eivät pääsisi aukeamaan tai putoamaan hevosten jalkoihin ja läimäisimme kutakin ratsua koivunoksalla takapuoleen. Saku oli jo valmiiksi niin äkäinen rauhattomasta iltalenkistään, että päästi ilmoille kiukkuisen hirnunnankin kiihdyttäessään laukaan. Niin hevoset rymistelivät tallipihaan päät pystyssä ja sieraimet suurina. Sami huitoi käsillään neuvottomana ja huusi nicaa, Jesseä ja Suvia.

Suvi ilmaantuikin tallista ja pisti juoksuksi nähdessään riehuvat hevoset. Hän tarttui mustien orien ohjiin ja tuuppasi ratsut lähimpään hakaan samalla kun Sami telkesi Ronin kentälle, johon se oli itse laukannut.

"MITÄ TAPAHTUI?" Suvi huusi.
"Ne tuli tuolta! Mitä siellä on käyny? Hae auto!" Sami ulvoi.
"Ei sinne mahdu autolla jos ne on kaukana!"
"Hae mopoja sitte! Hevonen! Soita jollekki!"

Ilmiannoimme itsemme ennen kuin Suvi ehti juosta hakemaan mitään tai ketään. Sami oli vähäsanainen ja tyytymätön ja painui keittämään vielä viimeiset iltakahvit. Me menimme myös kahville, kunhan olimme hoitaneet hevoset ja nauraneet itsemme valmiiksi.

"Eikö teitä hävetä?" Sami aloitti saman tien, kun kaadoimme kahvia kuppeihimme. Hän tuijotti jokaista meistä silmiin niin kauan, että meidän oli pakko kääntää katseemme pois.
"Aikuiset ihmiset! Mä opin sietämään tätä Jesseltä ja Reitalta sillon kun ne oli kymmenen, mut-"
"Mä olin yhdeksäntoista kun mä tulin -"
"HILJAA! Mutta että te kaksi lähdette siihen mukaan! Isänä mä olen -"
"Et sä ole meidän i-"
"HILJAA! Isänä siis hyvin pettynyt tei-"
"Et sä ole itse asiassa kenenkään i-"
"HILJAA! Joka tapauksessa. Tästä touhusta tulee koko ajan päättömämpää. Viime viikolla mä sain melkein ongenkoukun silmään teidän takia! Ja sen jälkeen melkein koko talli paloi! Enkä mä edes jaksa alottaa siitä menthos-kokis -fiaskosta viime viikonloppuna! Mä ajattelin irtisanoutua tällä viikolla muun muassa sillon kun oli tää sadetin-episodi, ja se ihme kananmunapelleily -"
"Se ei ollu pelleily, vaan maailmancup-"
"JOKA TAPAUKSESSA! Sitten meinasin lopettaa torstaina kun sain sen aivotärähdyksen Jessen ja Reitan takia. Mutta nyt ihan oikeesti! Jos tapahtuu vielä pieninkin rike, mä lähden! Te ootte niinku päiväkotilapsia, mutta vaarallisempia, koska teillä on isompia leluja! Varsinkin te kaksi!"

Jesse ryysti kahviaan äänekkäästi soivassa hiljaisuudessa, maiskautti ja huokaisi.
"Kuin kauan pitää olla kunnolla?" Jesse kysyi.
Sami huokaisi syvään. "Jos edes viikko onnistuis..."
"SELVÄ! Reita siirretään viikolla kansallista vesimeloniturnausta ja ratsasta alasti -päivää!"
"Vesimeloniturnauksia ja alastiratsastuksia ei saa järjestää enää! Eikä muitakaan typeriä kotikutoisia teemapäiviä! Teidän pukeudu kukkaruukkuun -päivä riitti mulle!", Sami ärähti.
"Onneks se ei sanonu mitään vesimeloniturnauksesta", Jesse kuiskasi minulle suupielestään.
"Hä! Sanoihan se!" kuiskasin takaisin.
"No ei voi mitää, mä en kuullu! Eikä se voi kieltää meidän uskonnonvapautta."
"Hä! Minkä uskonnon?"
"Nykyisten Aikojen Pyhän Citrullus Lanatuksen Evankelisen Kirkon uskonnon."
"Aaa. Sen uskonnon..."

Reita
Sisäistynyt
Sisäistynyt

Viestien lukumäärä : 64
Join date : 23.11.2009

Näytä käyttäjän tiedot http://www.veritiara.org

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Reitan jorinoita (23: Jänishousu)

Viesti  nica lähetetty Ma Elo 01, 2016 11:52 am

Tämä tarina olisi ehkä osuvampi Halloweenin aikoihin. Vähän erilaista siihen sun aikaisempaan tyyliin nähden, enemmän dialogia tai ainakin lyhyempää vuoropuhelua Mutta vaihtelu virkistää. Miusta itsestäni tuntuu, että en varmaan enää osaisi edes tarinaa kirjoittaa. On siitä niin pitkä aika...
Ihmeellisiä hahmoja ne Reita ja Jesse löytää mitä ihmeellisimmistä paikoista. Tulee vähän eloa ja vaihtelua tarinoihin. Ja tykkään edelleen siitä, että nää tarinat ei oo sitä normaalia talliarkea, vaan aina vähän muuta.

Nyt pitää vaan meikäläisen sanoa peli poikki ja pistää tallin ovet kiinni. Ihanaa Reita, kun olet jaksanut niin pitkään olla tallilla töissä ja kirjoitella mahtavia tarinoita. Iso kiitos sinulle! Pikkuhiljaa tallin toiminta on vaan hiipunut ja hiipunut, mutta sä jaksat tarinoida Eihän täällä oikeastaan mitään tapahdu enää, mutta ilolla muistelen tallin kultavuosia. Silloin oli hoitajia, yksäreitä ja sinä jotka raapustelitte tallikirjoihin ja hoitopäikkyihin. Uusia tarinoita sateli jatkuvasti ja jatkiksiakin saatiin aikaan. Muutakin toimintaa oli. Niin ne vaan ajat muuttuu.

Mitään sivuja en kuitenkaan poista ja kaikki mitä foorumiltakin löytyy, niin saavat jäädä tänne. Kaikki toiminta kuitenkin lopetetaan, sillä en yksinkertaisesti kerkeä ja jaksa päivitellä tallin sivuja, enkä raahautua tänne foorumille. Jos Maya haluaa jäädä ML:llään, niin toki saat raapustella tänne foorumille vielä. Saatan vielä hetkeksi jättää Zanen ja Chanellin listoille roikkumaan, kunnes saan niille palkinnot täyteen ja sitten ne joutavat ehkä pois. Suurimman päätöksen jouduin tekemään kaikkien vanhojen hevosten kuoppaamisella. Mutta liian pitkään olen vain viivytellyt tämän päätöksen kanssa. Ikävä vaan teidän kannalta, kun Maya juuri muutti talliin. Tai taitaahan siitä olla jo yli vuosi, mutta kun tuntuu että puolen vuoden välein käy vilkaisemassa foorumin niin ei osaa aikaa edes hahmottaa. Mut laitan sulle vielä ihan säpöä asiasta, kunhan kerkiän. Ja jos Saku kiinnostaa ottaa omaksi, niin mielellään mä sen sulle tarinointikaveriksi annan, jos haluat tai ihan minkä vaan kuoppaan menossa olevan hevosen. Vähän niin kuin lopputiliksi?

Mutta mulla pieni Facilier ori asustelee tallilla, joten oma unelma on toteutunut <3 Kun yksi ovi sulkeutuu, niin toinen avautuu. Ehkä se on nyt aika siirtyä URL hevosista IRL hevosten kasvatukseen. (Mä niin ihmettelen, että sille ei tullut nimeksi Zamiro eikä kutsumanimeksi edes Vertti, mutta ei se ole yhtään sen näköinen poika)




nica
Admin

Viestien lukumäärä : 606
Join date : 04.11.2009

Näytä käyttäjän tiedot http://seren.foorumini.net

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Reitan jorinoita (23: Jänishousu)

Viesti  Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Sivu 2 / 2 Edellinen  1, 2

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa