Megin ja Dolon kirja

Tulin Dolon luo ja se näytti kyllästyneeltä. En ollut ehtinyt paljoa Dolon kanssa, kuin on aina kaikkea muuta. Tänään olin varannut sille yli puolet päivästäni. Dolo pääsisi hyppäämään irtona. Se rakasti sitä, joten oli aika. Otin tamman kiinni ja sidoin sen aitaan.
avasin harjapakin ja aloitin harjaamisen. Dolo hypähteli ja steppasi hiukan, mutta se ei häirinnyt minua. Dolo katseli muita hevosia korvat hörössä. Se hirnahteli kaikille, jotka soivat sille huomioita.
Dolo osasi olla myös hyvin ärsyttävä, se osasi tehdä vaikka mitä, ilman että voi suuttua sille. Dolo koikkelehti paikoillaan. Minun piti varoa jalkojani.
- asetuhan siitä, komensin tammaa. Dolo mulkasi minuun, mutta asettui lopulta. Sain kaikki kovettuneet liat sen jaloista. Varmistin vielä, että tamma oli varmasti puhdas. Vaihdoin tammalle suitset, mutta otin ohjat pois. Napsautin riimunarun toiseen kuolainrenkaaseen. Vein tamman kentän laidalle. Olin jo valmiiksi rakentanut kavaletteja, joiden yli Dolo pääsi ravaten. Kentän toiselle laidalle olin rakentanut kolmen esteen kujan. Aloitin kävelyttämällä Doloa, tarkastin, että se totteli kaikkia käskyä. Ravuutin tammaa ja se hyppelehti vieressäni innoissaan. Tamma veti muutaman pukin. Väistin sen jalkoja. Kuin tamma oli verryytetty, oli aika ryhtyä töihin.
Ensin ravuutin sen kaveleteille, joiden yli mentiin koreasti. Dolo käyttäytyi varsin hyvin, olin tottunut jo siihen, että se pelleili ja riehui kuin vähä-älyinen, mutta tällä kertaa tamma käyttäytyi hyvin.

Huokaisin liian aikaisin, sillä pian jossain liikahti joku, hiirtä isompi. Dolo hypähti kohti minua ja sain parhaani mukaan väistellä sitä, mutta valitettavasti tamma onnistui tulemaan päin. Sen pää kolahti omaani. Ennen kuin huomasinkaan, tunsin jokin valuvan poskea pitkin.
- Ei kai verta? Huudahdin lievästi kauhuissani. Pyyhkäisin poskeani ja oletukseni osui oikeaan. Kaiken jälkeen vielä tämä, ajattelin.
Dolo hypähteli ympärilläni, sen naru kieppui jaloissani.
- Hei höppänä otas nyt ihan rauhassa, juuhan? Rauhoittelin tammaa. Se pysähtyi lopulta ja sain huokaista helpotuksesta. Pyyhin verta hihaani, samalla yritin pujotella ulos Dolon aiheuttamasta solmusta. Sen naru oli kietoutunut ympärilleni ja tamma paniikissaan oli sitä vielä sotkenut. Nyt kuitenkin se seisoi paikallaan.
- Pysy siinä, jooko? anelin tammaa. Samalla tarkistin miten pääsisin ulos narusta. Yritin parhaani kiemurrella, mutta siitä ei ollut hyötyä, pikemminkin haittaa. Kuulin jonkun kävelevän lähistöllä.
- Hei sielä. huudahdin. Joku lähestyi minua. Tyttö oli hiukan minua vanhempi, hän oli hoikka ja ruskeahiuksinen.
- Hei kuinka voin auttaa? Henkilö kysyi. Hymähdin.
- Eikö se ole aika ilmiselvää? Kysäisin. Tyttö silmäli minua hetken ja tajusi saman kuin minä aijemmin. Hän lähestyi, saaden Dolo steppaamaan. Onneksi saimme sotkut selväksi ja Dolokin rauhoittui. Se nuuhkaisi uutta tuttavuutta kiinnostuneena. Siinä vaiheessa tiesin hänen olevan Suvi ja töissä ML:ässä. Tyttö lähti ja voimme keskittyä vihdoinkin verryyttelyyn. Nyt Dolo oli innoissaan.
Lähdin juoksemaan sen kanssa, mikä sai puhtia neitiin. Se lähti perässäni, mutta yritti kiriä ohitseni. Aina ensimmäisenä, ajatttelin.
Pidättin tammaa hiukan. Se protestoi hypähtämälle pystyyn.
Annoin tamman tehdä sen, kunnes hidastin.
- Ennen kuin sekoat, sanoin tammalle. Ravuutin vielä muutamaan kertaan, kunnes päästin tamman "kujalle". Se lähti kuin tykin suusta ja hyppäsi kaikki esteet kauniissa kaaressa. Dolosta näki kuinka se nautti hyppäämisestä. Esteet olivat n. metrin korkeita, mutta tamma hyppäsi ne reilusti yli. Dolo on yksi ristiriitaisimmista hevosista jota olin koskaan käsitellyt. Se saattoi hypätä mistä vaan, mutta seuraavalla viikolla kaikki esteet pelottivat. Tiesin tamman oikkuilevan, mutta en sitä ruvennut "palauttamaan ruotuun".

Dolo sai olla vähän kakara vielä, joten se sai pelleillä aina välillä. Se pääsi ulos kujalta ja lähti laukkamaan pitkin ja poikin kenttää.
- Doloo, kutsuin sitä ja rapisutin muovia taskussani. Tamma hidasti ja käänsi korvaansa minuun. Se ravasi suoraan kohti pää korkealla ja askel koreana. Käänsin tammalle osittain selkäni, jotta se ei karkaisi, kuin huomaisi, ettei minulla ollut mitään. Dolo oli aivan vieressäni ja napsautin sen kiinni.
- Hieno tyttö, kehuin tammaa. Se tunki päätään syliini ja pärskähti närkästyneesti, kuin mitään ei löytynyt.
Talutin tammaa, samalla nostin puomeja, niin että, ensimmäinen jäi metriin, seuraava 1.10m ja viimeisen 1.2m. Dolon korvat heiluivat ja tutki puomia kiinnostuneena. Lopulta tamma kyllästyi ja jäi seisoskelemaan taakseni. Varmisti, että puomit olivat suorassa, ennen kuin lähdin taas ravuuttamaan Doloa.
Nyt se pysyi rauhallisena ravissa, mutta nosteli jalkojaan koreasti. Se oli saanut purkaa ylimääräisen energiansa pois, niin nyt se voi sitten keskittyä työhön. Päästin Dolon kujalle ja se lähti itsevarmana hyppäämään, mutta kuin Dolo ensimmäistä kertaa huomasi, esteiden korkeuden se epäröi askeleen verran.
Maiskutin nopeasti ja se sai lopulta Dolon lähtemään hyppyyn. Toinen takakavio hipaisi puomia, koska Dolo ei jaksanut tehdä töitä tarpeeksi. Alastulo oli hyvä ja tamma pääsi jatkamaan kolmannelle ja viimeiselle esteellle. Se oli edellistä korkeampi, joten Doloa taas epäilytti. Maiskuttin sitä eteenpäin ja huitasin riimunarua ilmassa. Dolo ymmärsi koota itseään ja astui alleen. Sen askel oli reipasta ja ilmavaa. Ei niin laakeaa, kuin kahdella edellisellä. Dolo ponnisti hypyyn hieman liian kaukaa, joten se joutui venyttämään itseään, jos halusi esteen yli puhtaasi ja sitähän totta vie tamma halusi. Tällä kertaa Dolo veti molemmat jalkansa, edestä ja takaa kippuralle ja tuli puhtaasti alas.

Tiesin heti, että tammassa oli potenttiaalia, sillä oli hyppykykyä ja rohkeutta. Se tarvitsisi treeniä, kokemusta ja hyvän ratsastajan. Otin tamman kiinni ja rapsuttelin sen kaulaa onnellisena.
- estehevoseni, sanoin sille ja annoin palan porkkanaa. Lähdin ravuuttamaan sitä, jotta lihakset eivät venähtäisi. Dolo helmeili hiestä ja sen kaula laski alas päin. Ravissa puuttui koreus ja vauhti. Se oli tasaista ja rauhaisaa. Nuori tamma sai tehdä töitä esteillä. Se saatoi vaikuttaa vähältä, mutta parempi näin, kuin ahnehtia liikaa. Dolo seurasi ihmeen kiltisti ja se rentoutui, kuin taas minä puuskutin hiki otsallani. Käännyin keskelle ja vaihdoin suuntaa. Tamma jäi jälkeen ja sen ravi hidastui.
- Vähän vielä, kannustin Doloa eteenpäin. Se ravasi vierelleni ja pysyi vierelläni. Aidalle ilmestyi Nica. Hän heilautti kättään minulle ja hidastin tamman käyntiin. Talutin raskaasti puuskuttavaa Doloa Nican luokse.
- Hei vaan, tervehdin ja puuskutin.
- Näin miten se hyppäsi, tammassa on potenttiaalia, oletko ajatellut kisaamista? Nica kysyi ja rapsutti Dolon otsaa.
- No en oikein ole miettinyt, vähän helpoissa luokissa olemme käyneet, mutta ei se enempää, vastasin. Nica ojensi tamman loimen ja otin sen kiitollisena vastaan.
- En ajatellut, myönsin hiljaa.
- Et varmaan ajatellut sen menevän noin hyvin? Nica sanoi. Laitoin loimea Dolon ympärille, se näytti helpottuneelta. Katsoin taas Nicaan ja hymähdin.
- No joo.. myönsin. Dolo näytti taas toipuvan, sillä se tuuppi minua kärsimättömänä. Rapsutin Doloa otsasta. Lähdin taluttamaan sitä pitkin kenttää. Dolo venytti kaulaansa ja rentoutui. Se löntysteli.
Kävelin rauhallisesti uraa pitkin ja hengitin viileä ilmaa. Hiki tuntui kuivuvan ja aloin taluttamaan tammaa takaisin ML:ään. Se seurasi rauhallisesti huolimatta ympärillä ääntelevästä metsästä. Pääsimme pihatolle, jossa otin tammalta suitset pois ja pyyhin hiet pois, vaihdoin sille riimun ja päästi vapaaksi. Tamma ravasi pois aidalta. Täytyy alkaa treenaamaan Doloa kunnolla, ajattelin kävellessäni kotiin.

Esteet ja muta, hyvä yhdistelmä.

Taas yksi ankea aamu, huokaisin. Kello näytti vähän yli seitsemän.
Pesin kasvoni ja vaihdoin vaatteet. Juoksin bussi pysäkille ja bussi oli juuri lähdössä. Koputin oveen ja pääsin sisään.
- Kultapieni, älä nuku niin myöhä, kultapieni.. Bussi kuski aloitti.
Katsoin häntä hiukan kauhistuneena. Näytin korttini ja menin istumaan. Matkaa kesti aikansa ja pääsin lopulta perille.
Lähdin kävelemään hieman ankeaan metsään. Mutainen tie sai minut kiroamaan. Saappaat tykkää.. mietin turhaantuneena. Jo tutuksi tullut talli piha häämötti edessäni. Sylissäni minulla oli upouusi ratsastusloimi ja huopa, jotak oli saanut lahjaksi. Näin iltojen kylmetessä Dolo tarvitsi peitettä. Kello näytti jo kahdeksaa. Menin Pihatolle, jossa Dolo majaili. Se oli jo ulkona jauhaen heinään, mitä sille oli heitetty. Joku puhdisti juuri pihatoa. Kuulin kuinka hän nosti vanhoja olkia kottikärryynsä.
Katsoin taas kelloon. Missä se poika viipyy, ajattelin. Ystäväni Dean lupasi tulla auttamaan Dolon kanssa tänään, mutta hänestä ei kuulunut pihahdustakaan. Oisihan se pitänyt arvata, ajattelin jo vihaisena. Silloin kuulin lähestyviä askelia.
- Tänne puskaan on niin vaikea löytää, Dean ärisi.
- Eksyitkö kenties? Kysyin hymyillen.
- Väärään bussiin menin, Dean vastasi lopulta. Poika haroi hiuksiaan, jotka eivät millään pysyneet pois silmiltä.
- Hyvä, että tulit, sanoin lopulta. Dean katsahti minuun.
- Niin on, Dean myönsi.
- Mutta missä se hupsu tammasi on? Dean vaihtoi aihetta.
Osoitin peukalolla pihatolle. Dean tähysi.
- Oho. ompa se muuttunut, Dean sanoi. Lähdin ajatuksissani kävelemään kohti pihattoa. Meinasin melkein kävellä Reitan syliin, kuin en katsonut eteeni.
- Hei, poika ärähti. Säpsähdin ja katsoi ylös.
- Anteeksi, sanoin ja jatkoi matkaani. Reita pudisteli päätään ja nosti kottikärynsä. Poika jatkoi matkaansa.
Dean kiri viereeni.
- Kukas tuo oli? Hän kysyi.
- Reita, tallityöntekijä, vastasin. Dolo oli huomannut meidät ja vaelteli aidalle herkkujen toivossa. Se korskui vaativasti. Katsoin tammaani pitkään ja hartaasti. Se käänteli korviaan ja laski päätään hitaasti alas.
kunnes se nappasi kevyeesti hampailaan hihastani.
- Hei, huudahdin ja nostin käteni ilmaan. Tamma peruutti muutaman askeleen ja jäi mulkoilemaan minua.
Houkuttelin Dolon luoseni ja hieroin sen otsaa.
- Höppänä olet.. kuiskin tammalle. Dolo katsoi minuun, sillä todella tutulla ilkikurisella katseellaan. Tiesin heti, ettei tästä tule helppo päivä. Hain sen harjat ja sidoin tamman kiinni. Se steppaili levottomana.
- Oleppas nyt siinä, ärähdin tammalle. Dean seurasi puhdistus operaatiotani huvittuneena.
- Tuolla hevosella on yliote sinusta, se pompottaa sinun mielensä mukaan, Dean sanoi. Käännyin poikaan päin.
- Juu ei ole tultu... aloitin, mutta Dolo yritti samalla napata takinliepeistäni. Käännähdin ja ärähdin tammalle, se päästi irti ja esitti viatonta.
- tulen kuule sun kanssas hulluks, sanoin tomerasti Dololle. Se katseli minua "et-oo- tosissa" ilmeellä.
- Ei mitään kunnioitusta, Dean tokaisi. Suuntasin häneen murhaavan katseen. Dolo pelleili, kyllähän se tiedettiin, mutten jaksanut sen kanssa käydä kädenvääntöä. Tällä hetkellä, Dolon käytös oli vähän retuperällä, myönnetään.
- Miten voit luottaa siihen, jos se vain pelleilee koko ajan? Dean kysyi pistävästi.
- Sinulta en ala yhtään, hevoskoulutusluentoa kuuntelemaan, joten sen voit jättää sanomatta, vastasin turhaantuneena. Dean nosti kätensä ylös ja astui taaksepäin.
- Selvä, mutta älä tule minulle itkemään,kuin ei se pysy enää aisoissa, Dean tuhahti.
- en tule, ilmoitin. Dolo oli melkein puhdas. Setvin sen jouhia, mistä tamma ei kovinkaan paljoa pitänyt. Se luimi ja polki jalkojaan.
- Kestät nyt hetken, tyynyttelin Doloa. Dean katseli tekemisiäni pää hieman kallellaan. Loin häneen kysyvän katseen ja poika teeskeli katsovansa jonnekin muualle.
- Katotko tota, sen aikaa kuin haen kamat? Kysyin Deanilta.
- Onko minulla valinnanvaraa? Dean vitsaili.
- Ei, vastasin naurahtaen. Hain Dolon varusteet ja jätin Deanin sen vahdiksi. Palatessani Dolo seisoi pää korkealla ja korvat luimussa.
- Mikä sille tuli, kysyin ihmeissäni. Dean seisoi kauempana tympääntyneesti.
- Yritin vaan... Dean aloitti.
- Jaaha, tämä on naisten hevonen, vastasin kuuntelematta pojan vastaväitteitä.
- Naisten hevonen todella, Dean tuhahti halveksivasti.
Sivuutin kommentin ja aloin laittamaan Dololle varusteita. Se otti kuolaimet hyvin, mutta yritti sylkeä niitä pois suustaan. Vedin niskahihnan korvien yli, ennen kuin Dolo ehti sylkeä kuolaimet pois. Otin satulan ja katsahdin Deaniin. Hän seisoi kyllästyneen väliinpitämättömänä, todella tympääntyneen näköisenä. Pojat, jos tollaisesta loukkaantuu, niin... ajattelin kummastuneena. Laitoni satulan tamman selkään ja vedin martsarinlenkistä satula vyön läpi.
Dolo valmistautui jo pelleilemään. Mulkaisin sitä varoittavasti, joten tamma luopui ajatuksesta. Vedin vyön kiinni. Mistähän johtuu, että ärsyynnyn koko ajan Deanista ja hän minusta, koko ajan erimielisyyksiä ja pientä kärhämää. Pyyhkäisin ajatukseni pois kertaheitolla ja keskityin Doloon. Pelleilevä tai ei, mutta ei ainakaan ärsytä koko ajan.
Dolo oli nyt varustettu, joten vedin kypärän päähäni ja nappasin hanskat.
- Mennäänkö? Kysyin Deanilta. Poika katsahti minuun väliinpitämättömänä. Heilautin kättäni turhaatuneena. Talutin tamman ulos ja nousin selkään. Se steppasi allani, kävelimme pientä ympyrää, sillä välin kiristin vyötä ja säädin jalustimia.
Pidättelin ja rauhoittelin Doloa. Tekee, juuri mitä pyydät, käskin itseäni. Vedin raikasta talvi ilmaa sisään ja annoin negatiivisen ilman virrata ulos, sen olin jo kauan aikaa sitten opetellut.
Unohdin kaiken muun paitsi Dolon ja istuntani, kaikki muu vain haihtui pois. Heti kuin rentouduin, niin Dolo pysähtyi. Se jäi seisomaan paikoilleen. Rapsutin tamman niskaa. Nyökkäsin Deanin mukaani ja lähdimme kohti Serenin estekenttää..
- Dean, mikä sinun on? Kysyin ja katsoin poikaa.
Hän katsoi toisaalle ja esitti kiinostuvan jostain muusta, kuten harmaasta metsästä. Doloa hermostutti kireä ilmapiiri ja sitä ärsytti mennä hitaasti. Olin opettanut tammalle avotaivutuksen alkeet, se osasi kulkea suoraan, vaikka asetin sitä sisään. Sitä käytin hyödykseni ja asettelin tammaa puolelta toiselle. Se vänkyröi allani ja jouduin todelle pakottamaan pohkeitten väliin. Dean vilkaisi meihin aina välillä ja käveli hieman kauempana minusta. Pidätin Doloa, jotte se pysähtyi ja peruututin tammaa muutaman askeleen. Se vänkyröi taas, mutta tasoittamalla ohjasotteeni ja pitämällä pohkeet kiinni Dolo peruutti kauniisti ja suoraan.
- Olen pahoillani, keskityn tästä edes vain sinuun, Kuiskasin Dololle ja napatin sen raviin. Tie oli tasaista, joten siinä voitiin ravata. Ohitin ylpeänä Deanin ja jatkoi ravissa. Dolo tapansa mukaan temppuili se seisahtui, kääntyi ja lähti toiseen suuntaan, nyt Dean ohitti meidät huvittuneena. Käänsin Dolon taas meno suuntaan ja ymmärsin nyt mitä Dean oli tarkoittanut. Dololla oli yliote minusta.
Nyt riitti, ajattelin ja käänsin Dolon topakasti oikeaan suuntaan. Se pysähtyi taas, mutta tällä kertaa näpäytin tammaa napakasti lavalle. Se toimi, vähäksi aikaa. Seuraavan kerran kuin Dolo pysähtyi, napautin sitä lautasille ja se pukitti. En pudonnut, vaikka horjahdin. Napautin raipalla toistamiseen ja käskin pohkeella Doloa eteen. Se luimisti korviaan ja yritti peruuttaa. Työnsin painopistettäni eteen ja naputin pohkeella. Dolo heitti päätään, mutta en antanut sille enää yhtää ohjaa. Dean oli jäänyt katselemaan valtataistelua. Seuraavat kymmenen minuuttia "keskustelimme" Dolon kanssa. Ärähdin tammalle tosissani ja pistin sen apujen väliin, enkä mitenkään hellästi... Dolo suostui vihdoin kuuntelemaan. Välillä pitää näyttää oikuttelevalle hevoselle paikkansa, jos se ei itse tajua sitä. Nuori tamma oli murrettu, joten pehmensin apujen käyttöä. Annoin ohjaa ja rapsuttelin säkää. Dolo käveli rauhassa, mutta epävarmana allani, se näytti varovan askeliaan.
Juuri tämän olisi halunnut välttää, pelon. En halunnut hevoseni tottelevan, vain koska se pelkäsi, vaan koska se halusi. Sovittelin raakaa voimaani, puhelemalla ja osoittamalla parhaani mukaan luottamustani Doloon. Se rentoutui lopulta, mutta tarkkaili minua koko ajan. Ohitin Deanin. Hänellä oli "mitä minä sanoin"- ilme.
- Älä, ärähdin pojalle. Mulkoilin häntä vihaisena, tiesin, että Dean oli ollut oikeassa, mutten sitä Deanille halunnut näyttää, en vielä. Kenttä hämötti jo.
Ravasin portia kohti, Dolo luuli, että se piti hypätä ja alkoi valmistautumaan hyppyyn. Käänsin tamman viime hetkellä. Hidastin käyntiin ja ohjasin sen portille. Avasin portin rutiinin omaisesti, ilman sählinkiä. Dolo hörähti ihmeissään, mutta pysyi allani. Se käveli varmana sisääb, mutta hypähti kauemmas tuulen heilauttaessa porttia.
- Hupsu, tuuli se vain oli, kuiskasin tammalle. Ihmeekseni kentälle oli koottu jo erikokoisia esteitä.
Dean jäi nojailemaan aitaan. Painostava hiljaisuus laskeutui väliimme. Käänsin Dolon pois ja aloin lämmittelemään sitä. Vaivaantuneena ja hajamielisenä tein kaikki tehtävät. Dolo meni huolimattomasti ja epäröiden. Se tiesi tai tunsi minun epäröinnin ja reakoi siihen nopeasti. Oli aika aloittaa hyppääminen.
Ensimmäinen meni hyvin, samoin toinen, kolmas kolisi ja sai Dolon sekaisin, neljännellä se epäröi ja vikalle kielsi. Olin luiskahtaa alas, mutta nipin napin pysyin satulassa. Otin lähestymisen uusiksi ja taas kielto. Se vaikutti minuun pahemmin mitä luulinkaan, vaikken halunnut luovuttaa, minun oli pakko pitää taukoa. Keskityin taas mielenrauhani ja yhteyden Doloon löytämiseen. Se kulki allani epävarmana, mutta nuori tamma yritti parhaansa, joten päätin minäkin. Hengitä, ajattelin.
Otin uudelleen koko radan, se sujui kohtalaisesti.
Viimeiselle pystylle lähestyttäessä tunsi pelon kalvan sisintäni, se järkytti minua, enää yksi askel...
Täys-stoppi, kommea loikka, jossa en enää pysynyt mukana. Tiesin putoavani, joten suojasin kasvoni.
Muutamassa sekunnissa makasin mudassa haukkoen henkeäni. Dolo laukkasi ihmeissään. Dean meni ottamaan sitä kiinni. Tunsin ensimmäisen kyyneleen vierähtävän poskelleni. Hitaasti, kuin unessa tarkastin, ettei mihinkään sattunut. Hengittäminen oli raskasta ja huohotin maassa. Ajatukseni pyörivät päässä ja yritin parhaani saada niitä kuriin. Kuulin Deanin lähestyvän ja kuivasin kyyneleeni.
- Kävikö pahasti? Poika kysyi huolestuneena. Pudistin hitaasti päätäni.
- Mitäs nyt kastuin, sain sanottua. Otin ohjat Deanilta. Hän auttoi minut satulaan.
- Onkohan tuo järkevää? Näin sen, Dean sanoi ja kasoi minua tarkasti.
- Näit minkä? Kysyin, vaikka tiesin vastauksen jo.
- Pelkosi, mitä sinä pelkäät? Dean hämmästeli. En tiennyt mitä vastata, halusin vain sivuuttaa kysymyksen. Käänsin Doloa, mutta Dean pysäytti Dolon.
- Et voi hypätä, jos pelkäät, poika sanoi.
- En pelkää, vastasin, valhe, joka oli pakko kertoa.
Lupun ajan hyppäsimme vain helppoja esteitä ja Dean neuvoi parhaansa mukaan.
- Rentoudu, älä jännitä.. Dean huusi. Muutaman onnistuneen hypyn jälkeen. Hidastin Dolon käyntiin ja annoin pitkää ohjaa.
- Tämä oli tässä, ilmoitin kovaan ääneen.

15.12 Kylmää..

Tuuli puhalsi navakasti saaden luutkini jäätymään. Lunta tuli tasaisesti, suurina hiutaleina. Kävellessäni(jos voi siksi edes kutsua) kohti ML:ään, pelkäsin liukastuvani peilinä kiiltävällä tiellä. Mitenköhän ne hevoset pysyvät tässä säässä pystyssä... kummastelin. Kävelin pihaton ohi ja näin Dolon ulkona. Se kyhjötti yhessä kulmassa ja värisi hiukan loimen alla.
- Doloo? Huusin. Tamma nosti päänsä ja lähti kankeasti kohti.
- Mitenkäs sujuu? Kysyin tammalta ja rapsuttelin sen otsaa. Dolo puhalsi ilmaa väristen. Se painoi päänsä vasteni ja sai minut hymyilemään.
- Tänään mennään vaan kävelylle, sanoin tammalle ja samalla avasin portin. Hain Dolon riimunarun ja sidoin tamman kiinni. Tällä kertaa Dolo ei stepannut tai riehunut.
- Hieno tyttö, kehuin sitä hyvästä käytöksestä.
Loimi otettiin pois ja aloin harjaamaan tammaa.
Dolo ei kovinkaan likainen ollut, ainakaan loimen kohdalta, joten se sai sen pian takasin. Laitoin tammalle viltin päälle ja vedin sen vyöllä kiinni. Puhdistin Dolon jalkoja, niissä olinkin hommaa.
Tamma oli paljon ulkona, joten sen jalat likaantuivat vaihtelevassa säässä ja maan kunnosta.

Kuin viimeinenkin paakku lähti, onneksi. Otin tamman irti nppasin raipan ja makupaloja ja lähdimme kävelemään. Dolo seurasi innoissaan perässäni, se nautti likunnasta, kuinka vähäisestä tahansa. Katselin ja kuuntelin metsähuminaan, kuin samalla vedin Dolo mukaani. Se sähläsi levottomana omiaan. Tutki ympäristöä ja työnsi turpansa, joka paikkaa. Pääsimme metsä aukiolle, jolla ravuutin Doloa. Se lähti innokkaasti, vähän liiankin innokkaasti liikkeelle ja heittelehti. Pienet pukit tamma teki. Tämän jälkeen lähdimme pitkin polkua.
Vähän kivistä ja muutenkin hankala kulkuista.
Lunta oli tullut jo sen verran, että en huomannut kuoppaa maassa. Valitettavasti astuin juuri siihen ja kaaduin.
- Ei hel***, voi saakeli, kirosin kovaan ääneen ja pyörittelin kipeää nilkkaani.
- Enkö koskaan voi pysyä kahdella jalalla? Tivasin.
Dolo hypähteli ympärilläni, se ei oikein tiennyt mitä tehdä. Ensi oisin halunnut huutaa hölmöilijälle, mutta tulin toisiin ajatuksiin..
- Hupsu, en sulle huuda, sanoin jo paljon lempeämmin. Äänensävy rauhoitteli Doloa hiukan, eikä se enää mulkoillut minua.

Jatkoimme matkaa. Näin kuinka Dolo jäi tuijottamaan jotain, kuin tajusin mitä se oli... Pokkani ei pitänyt.
Dolo oli erityisen kiinnostunut lahonneesta kannosta, joka oli täynnä lunta. Se lähestyi kantoa korvat hörössä. Ensin tamma vain haisteli kantoa kaukaa. Se lähestyi, kunnes oli niin lähellä, että Dolo tunki päänsä kantoon. Se vetäisi turpansa pois, tuntiessään kylmän lumen. Dolo pärkähti, sillä sen pää oli lumen peitossa. Puistelin tammaa päästä.
Saaden sen perääntymään.
- Höppänä, lausun sydämmellisesti. Melkein kaikki lumi oli poissa ja loput sulaneet. Jatkoimme matkaa, kunnes polku haarautui. Valitsin reitin takaisin ML:ään. Tasaisella kannustin Dolon raviin, se meinasin nousta pystyyn. Painoin raipan kiinni tamman lapaa. Nyin sitä eteenpäin.
Dolo laskeutui taas neljälle jalalle ja ravasi tavallista raviaan. Se seurasi vierelläni kuin hyvin kouluttettu koira(hieman iso tosin).

Tunnistin jo paikkoja ja näin ML:n tallin. Vikat ravit, ajattelin ja lähdin juoksemaan. Dolo seurasi ja nosti hitaan laukan, vauhti oli niin luja, etten enää pystynyt sitä ylläpitämään.
- Pruu, hidastin Doloa. Se siirtyi käyntiin. Dolo näytti edes vähän liikkuneelta. Kävelimme rauhassa takaisin. Irroitin vyön ja vedin viltin pois. Sen tehtyäni palkitisn Dolo herkulla ja päästin irti. Mukanani minulla oli lämmintä apetta, jota annoin aina talvella paljon ulkona aikaa viettävällä hevoselle.
Käytin samaa reseptiä, mutta aineosat(ja määrä) vaihtelivat yksilöittäin. Dololla oli paljon porkkanaa, omenaa ja vähän lanttua. Sille olin sekoittanut kourallisen mysliä mukaan. Dolo rakasti mysliä ja ape meni ihmeen nopeasti alas.
- Ohhoh, hämmästelin ääneen. Katsoin tammaani, joka kerjäsi herkkuja.
- Sori ei oo muuta, taas ens kerralla lisää, sanoin ja suukotin tammaa otsalle. Lähdin nopeasti, sillä seuraava polle odotti jo.

21.12

Lunta oli jo satanut reilut 20cm viimeisesten päivien aikana. Jalkaani olin joutunut vetämään "pakkaskengät"
Sellaset kuukengät, joissa on paksukarvavuori. Ne oli suunniteltu kestämää -40* pakkasia.
Eiköhän jalat pysy nyt lämpimänä, ajattelin hieman huvittuneena. Dolo seisoi kyllästyneenä lumen keskellä.
Sain siitä hyvän otoksen napattua(laitan joskus tänne ;)), vaikka puhelinkamera ei mikään parhain ole.
Dolo oli peittynyt kauttaaltaan sentin paksuiseen lumikerrokseen. Se yritti ravistella lunta pois, mutta taivaalta tuli samaan tahtia uutta lunta tilalle.
- Höppänä, sanoin lempeästi ja rapsutin pahimmat lumet tamman otsasta. Avasin portin ja vien Dolon sisään pihatoon. Sielä harjasin kaikki lähtevät lumet Dolon päältä. Se ravisutti itseään.
Muut pihaton asukkaat pysyivät sisällä.

Dolo oli kostea, mutta siinä ei ollut enää lunta. Kuivasin tammaa pyyhkeelä ja laitoin sille toppaloimen, lisäsin loimeen kaula- ja häntäkappaleen. Dolo ei palellut, silti pidin sillä loimea, että tamma pysyisi kuivana.
Talvet olivat muutenkin hiljaista aikaa Dolon kanssa, sillä Tamma inhosi lunta ja se ei halunnut liikkua paljjoa ulkona. Tänäänkin lähdimme vain kävely retkelle, mutta siitä ei oikein tullut mitään sillä vastahakoisesti jarrutti matkaa. Se ei ensin tullut ulos paihatosta. Kehotin sitä, terävällä raipan naupautuksella.
Dolo hypähti vihaiseti kohden. Se laski päänsä alas ja seurasi minua korvat luimien.

Kiersimme samaa reittiä, kuin monta kertaa aikaisemmin. Dolo lamputti perässäni, jotta se muistais olevansa ratsu. Päätin, että ratsastaisin sillä vähän. Laitoin kypärän päähäni ja tammalle suitset. Kiepsautin Dololle mahanympri vyön, johon martingaali oli hyvä kiinnitää. Operaation jälkeen ponnistin tamman selkään.
Se heittelehti vähän. Toppaloimen päällinen oli aika luikas, joten jouduin pitämään hanakasti kiinni, etten likuisi alas. Lopulta löysin asennon, jossa saatoin istua, ilman liukumisvaaraa. Napautin pohkeet kiinni ja Dolo lähti liikkeelle.
Laiskan kankeasti se mennä löntysteli lumisilla metsätiellä, jouduin todella kannustamaan tammaa eteenpäin.
Dolo ei vain viitsinyt liikkua yhtään reippaasti, joten jouduin nappaamaan puusta yhden ohuen oksan ja läväyttämään sillä Doloa lautasille. Se pompahti liikkeelle ja lähti ravaamaan.
- Ja saatiinhan sitä liikettä, huikkaisin. Alussa ravi oli pomputtavaa, enkä saanut tahdista kunnolla kiinni, mutta pidätteiden ja tahdittamisen jälkeen, se onnistui. Ravailimme vain tasasella, sillä ei koskaan tiedä mitä lumen alla on..

Juuri silloin Dolo kompastui ja luiskahti polvilleen. Muutamasa hetkessä se oli taas jaloillaan, en ehtinyt kuin huokaista helpotuksesta. Jännittyneenä annoin tammalle pohkeet. Se lähti epävarmana liikkeelle, mutta onneksi Dolo ei ontunut. Loppu matkan pidin tamman käynnissä. Se oisi menny lujempaa, mutta en halunnut riskeerata. Vasta päästyämme leveälle ajotielle ravuutin Doloa. Lumi vain narisi allamme.
Dolo halusi mennä lujempaa. Se puri kiinni kuolaimeen ja lisäsi vauhtiaan. Siinä missä Dolo lisäsi, minä kokosin. Aina kuin se puski kuolainta vasten, otin kevyitä pidätteitä ja pakotin Doloa kuuntelemaan.
Se heitti päätään, mutta hidasti tahtiaan. Suoralla asetin tammaa. Dolo vastasi puskemalla vastakkaiseen suuntaan. "raipan" ja pohkeen avulla painoin sen takaisin tien reunaan. Tämän taistelun tamma oli jo hävinnyt. Sen ymmärrettyään tamma asettui pyytämääni suuntaan, eikä enää venkoillut.
Pidin asetuksen, mutta annoin laukka avut. Epävarmana tamma nosti laukan. Se laukkasi ristiin, joten pidätteillä ja uusilla avuilla korjattiin Dolon virhe.

ML häämötti jo, joten pidättelin Doloa. Se siirtyi vastahakoisesti käyntiin. Heiluttelin kuolainta ja hain tammaan tuelle. Dolo vastasi apuihini, joko heittämällä päätään tai hidastamalla. Se oli ruosteessa, joten annoin tämän kerran olla. Matkaa ei ollut enää paljoa, joten tulin alas selästä ja kävelytin Dolon tallipihalle.
Se ei ollut kuin vähän hionnut, joten kävelyttäminen riittäisi. Kuivattelin Doloa, se taas rentoutui ja ojensi kaulaansa. Vien tamman pihaton eteen ja vaihdoin sille riimun päähän. Nopeasti Dolo oli harjattu, uudelleen loimittettu ja hyvästelty.

29.12

Joulu oli nyt ohi ja oli aika palata arkeen. Olin vihdoin päässyt pakoon rasittavia sukulaisiani. He eivät paljoa hevosten päälle ymmärtäneet, joten ML:ässä saisi olla heiltä rauhassa. Joulun aikana joutui näkemään sukulaisia, niitäkin joista ei ole useampaan kuukauteen edes kuullut. Kuten serkkuja, pikkuserkkuja yms.
Inhosin sellaisia tilaisuuksia. Hupia toi myös, serkkujeni laimeat vitsit hevosista. He eivät koskaan oppineet kunnioittamaan harrastustani, joten annoin heidän olla.
Juhlasta teki myös kiusallisen, sillä mummini, joka asuu jossain kaukana, tulee aina Joulun aikana Etelä-Suomeen. Hän arvostelee kaikkea verhoista, siivoukseen. Mummissa oli myös toinen ärsyttävä piirre, hän vaati kaikkia kirkkoon Jouluna. Vältyin siltä tänä vuonna, sillä pakenin ML:ään.

Kärsivällisyyteni oli muutenkin lopussa, kuin Dolo päätti aloittaa pelleilyn. Se ei tullut luokseni, vaikka kuinka huusin. Seisoskelin aidan vieressä kärsimättömänä ja ärsyyntyneenä. Lopulta tamma vihdoin vaivaantui lähestyä minua.
Se piti päänsä alhaalla ja korvat liikkuivat epävarmasti.
Huokaisin syvään.
- Joko riitti? Ihmettelin Dololle. Se hörähti ja tuuppaisi minua. Nappasin tamman, ennen kuin se ehtisi lähteä pois. Dolo rimpuili vastaan hetken, kunnes luovutti.
Talutin sen talliin, jossa Dolo sai kuivatella. Kipitin nopeasti harjat, onnekseni Dolo ei ollut lähtenyt minnekkään. Se vain katseli minuun ja kuopasi. Kuivasin Dolon ja harjasin sitä.
Tallissa oli kovin hiljaista, välillä minusta tuntui, että olin ainoa ihminen koko tilalla. Hyräillen kavioitten puhdistuskin sujui kuin tanssi. Dolo vaikutti tyyneltä.
Sen varustamisessa meni pieni tovi, sillä Dolo vaikeutti asiaa steppaamalla ja päätään heittelemällä.
- Käyttäydy, komensin tamman kuriin.

Pääsimme ulos tallista, lopulta. Kiristin tamman vyötä, se protestoi siihen potkaisemalla minua takajalallaan.
Laitoin jalkani jalustimeen ja ponnistin satulaan, Dolo vaikeutti asiaa steppaamalla ja luimimalla.
- et viittis, huokaisin ääneen ja säädin jalustimia vähän.
Dolo kuopi maata kärsimättömänä. Suuntasin matkani kentälle. Dolo puri kuolaimeen ja vääntelehti allani. Sen kanssa sai tehdä töitä, että Dolo rauhoittuisi ja kuuntelisi ratsastajaansa. Sen suoristaminen on hankalaa, samoin siirtymissä on tehtävää. Onneksi tamma on vasta kovin nuori.

Kentällä oli vielä paksu kerros lunta. Dolo joutui astumaan normaallia voimakaammin, jottei se jäisi liikaa tarpomaan paikoilleen. Pidin rennon ja tasaisen tuen ohjilla ja istuin mahdollisimman tasaisesti ja tasapainoisesti. Nyt Dolo lopetti pelleilyn, sillä sen keskittyminen ja energia meni lumessa tarpomiseen. Käynnissä jo huomasi eron. Ettei Dolo päässyt laahaamaan jalkojaan enää.
Raviin siirtyessä Dolo kompuroi, mutta pääsi kuin pääsikin ravaamaan. Siinä tuntui suuri ero, jos vertasi tamma tavalliseen hyvin ponnettomaan raviin. Vaadin Dololla vielä vähän enemmän, mihin Dolo vastahakoisesti suostui. Tein voltteja ja suunnanvaihtoa, aika yksinkertaisia tehtäviä. Vaadin tammaa, liikkumaan ja taipumaan hyvin.
Se sai ainakin kerran raipasta, Dolo alkoi vetrymään. Jo muutaman kymmenen minuutin jälkeen trunsi selvän eron. Dolo alkoi hikomaan, joten oli pakko siirtyä käyntiin. Pidensin ohjaa, ja Dolo venytti kaulaansa.
Muutaman kierroksen jälkeen keräsin ohjat ja jäin pääty-ympyrälle.
Asetin tamman "ympyrän kaaren mukaan". Se venkoli vastaan, mutten luovuttanut.

Kuin Dolo pysyi asettuneena, ilman että se "kiemurteli" annoin laukka avut. Laukka nousi. Siinä tuntui kuinka tamma ponnisti laukkaan. Pidätin tammaa, jotta se hidasti laukkaansa. Dolo siirtyi kerran raviin, mutta vain askeleen ajaksi. Yritin vielä kierroksen ajan ja ihmeeksi huomaisin, että Dolo hidasti hiukan. Se alkoi hakemaan tuelle. Dolo pyöristyi ja lopetti kuolaimeen roikkumisen.
Rapsutin sitä säästä.
- Vähän vielä, kannustin tammaa. Pidätin doloa, tarkoituksenani oli siirtyä käyntiin, mutta Dolo hidasti askeen pidemälle, se pysähtyi täysin.
Hämmentyneenä rapsutin tammaa kaulasta. Annoin napakat pohkeet ja Dolo yllätti minut taas, se siiryi suoraan laukkaan. Muutaman askeleen jälkeen hidastin tamman käyntiin. Vaihdoin suuntaa ja toistin laukan nostot. Dolo laukka oli paremmassa tasapainossa, kuin aikoihin.

Ihan muutaman kerran jälkeen, löysensin ohjaa ja annoin tamman siirtyä raviin. Istuin mahdollisimman paikoillani, Dolon ravi oli rentoa ja rauhallista. Se sai siirtyä käyntiin. Loppu käynnit jäivät aika lyhyeksi, sillä Dolo paleli. Tulin alas selästä ja talutin tamman tallin eteen. Nopeasti otin siltä satulan pois ja heitin ohuen loimen, imeään kosteutta. Sen päälle laitoin toppaloimen, jottei Dolo palellut. Kävelytin tammaa vielä reilun kymmenen minuuttia. Sen jälkeen vaihdoin ohuen loimen pois. Dolo pysyi rauhallisena kaikkien toimenpiteiden aikana. Siitä oli puhti poissa.
Suitset vaihtuivat riimuun. Päästin tamman vapaaksi ja se meni suoraan sisälle. Vein varusteet pois ja lämmitin tammalle apetta. Tarjosin sen vielä ennen lähtöäni.

6.1

Pääsin vihdoin lähtemään ML:ään. Edellisestä käynnistä oli jo yli viikko aikaa. En olettanut, että Dolo pärjäisi ilman liikutusta niin kauan, mutta sää ja muut olosuhteet estivät aina aikeeni tulla hoitamaan tammaani. Nyt kuin vihdoin pääsin uteliaana Doloa katsomaan, se ei paljon välittänyt.
Tamma värjötti tapojensa vastaan sisällä. Kurkkasin sisään ja näin sen.
- Hei kaunokainen, Tervehdin Doloa ja rapsutin sen kaulaa. Tamma hirnahti hiljaa ja katseli minua, kuin tuntematonta. Pudistin päätäni.
- Tule tuntematon, sanoin sille ja vedin sen perässäni ulos pihatosta. Tamma seurasi vastahakoisesti ulos.
Se jarrutteli ja heitti päätään. Häntä vihtoen ja korvat luimien sain se lopulta talliin, jossa rupesin puhdistustoimenpiteisiin. Dolo polki jalkaansa, ja häiritsi muitten asukkaiden ruokarauhaa.
- Kelläs ei ole ruokiaan? Kuulin Nican vitsailevan. Hän tuli talliin ja yllättyi nähdessään meidät.
- Hyvää vuoden 2010 päivää, sanoin reippaan iloisena.
- Kiiotokisa kovasti sitä samaan, Nica vastasi ja lähti asioilleen. Pian tallista ei kuulunut kuin tasainen rouskutus ja Dolon vihaiset jalan polkemiset.

Yritin turhaan tyynnytellä Doloa, mutta se oli päättänyt pysyä tämän päivän pahalla tuulella. Ei auttanut kuin sopeutua asiaan. En enää ollutkaan niin lempeä.
- Dolo. Lopeta, Ärähdin tammalla ja nostin käteni uhkaavasti ilmaan. En tosin koskaan voisi lyödä hevosta, mutta tänään tamma koetteli kärsiväisyyttä toden teolla. Sain sen harjattua, joten kuten. Kavio puhdistuksesta ei tullut mitään, suorastaan hikoilin turhaantumisestani. Tyler, joka oli juuri hetki sitten tullut talliin katseli Doloa mietteliäänä.
- May I? Hän kysyi lopulta.
- Could you? Vastasin hieman ihmeissäni. Poika vakuutti, että hän halusi auttaa.
- Thank you, she been really stypid today, sanotessani mulkaisin tammaani, joka nyt näytti käyttäytyvän
moitteettomasti Tylerille.
- Never mind, Tyler sanoi. Huokaisn syvään ja rauhoituin hitaasti. Mitä enemmän stressaat, sitä levottomampi Dolo on, ajattelin. Hetken päästä Tyler nousi.
- All done, poika virkkoi ja antoin kaviokoukun takaisin. Kiitin häntä mahdollisimman ystävällisesti. Käännyin Dolon puoleen ja tarkastelin sitä pitkään.
- Mikä sua vaivaa tänää? Tivasin tammalla, se hörähti hämmentyneenä.

Mikään ei tekisi tammalla niin hyvää kuin lumessa kahlaaminen, joten päätin tehdä niin. Hain sen varusteet ja niiden laitossa ilmeni ongelimia(Joita osasin odottaa). Dolo testaili minua, mutta vakaasti päätin pysyä rauhallisena, enkä antaa hupsulle tammalleni yliotetta minusta. Lämmitelin kuolaimia, ja päättäväiseti sujautin ohjat ja martsarin kaulalle. Dolo nosti päänsä ylös. Se polki taas etujalallaan lattiaa. Nappasin tammaa nenäpiistä kiinni ja painoin sen pään alas. Vastahakoisesti Dolo laski päänsä. Sujautin kuolaimet sen suuhun jo ennen kuin tamma ehti tajuta mistään mitään. Se pureskeli kuolaintaan kyllästyneenä.
Kuin suitset olivat päässä tamma alistui satulan laittoon. Se kyllä steppasi sivulle, mutta napakka nykäisy ohjista pysäytti Dolon. Seuraavana se pullisteli, mutta nipistin sen mahaa, josta Dolo ei pitänyt vaan viskoi päätään luimien uhkaavasti.
- Kuule, muhun uhittelus ei tehoon, sanoin täysin rauhallisesti. Dolo laski päänsä ja jäi seisomaan turhaantuneena. Ihmeellisesti pääsimme ulos tallista. Sää oli erinomainen, vaikka vähän tuuli.
Dolo pyöri kiristessäni sen satulavyötä. Nykäsin tammaa ohjista ja komensin sitä kerran. Dolo potkaisi minua sääreen takajalallaan. Se ei sattunut, vaikka vähän yllätti. Laittessani jalkaa jalustimeen, Dolo lähti kävelemään. Otin sen ohjasta ja ponnistin selkään. Pysäytin tamman ja laitoin jalustimet. Lopulta lähdimme matkaan.

Reilun puolen tunnin(raastavan) jälkeen, palasimme väsyneinä takaisin ML:än tallipihaan. Dolo oli tehnyt ratsastuksesta kaikkea muuta kuin nautittavaa, se oli pelleillyt minkä kerkesi ja testailut minua alinomaa.
Sen saaminen rauhalliseen raviin oli tuottanut paljolta ongelmia, joten luovun suosiolla laukasta. Tietenkin tamma sitä halusi mennä ja pukitti pidätellessäni sitä. Kääntelin(ja vääntelin) tammaa, jotta se joutuisi keskittymään johonkin muuhun, kuin lujaa menemiseen. Tulin helpottuneena alas selästä ja riisuin tamman varusteet pihalla. Se ei enää pellellyt samalla tavalla, eikä harjaus ja muut toimenpiteet tuottaneet niin paljoa vaivaa, kuin ennen ratsastusta.
- How was she? Tyler kysyi tullessani talliin.
- Not good, not good at all, vastasin huokaisten.
- Is the winter, Tyler vastasi. Poika jatkoi matkaansa. Vein Dolon takaisin pihatolle, heti kuin se kuivui tarpeeksi. Loimitin ja harjasin tamman.
- Paremmin ensi kerralla, lausuin toiveeni ääneen tammalle. Dolon paha tuuli näytti lauhtunen hiukan ja se puski minuun.
- Ai, että nyt ollaan niin kaveria vai? Sanoin sille naurahten. Päästin tamman ja se käveli pihattoon.
Lähdin hipsimään kohti kotia, päivän hämärtyessä iltaan.

15.1

Onneksi tammani oli parantunut, joten pääsin viettämään aikaa muittenkin hevosieni kanssa. Dolo oli aina hankala näin kylmällä, joten annoin sen nautti kauniista, vaikka kylmistä päivistä, kaikessa rauhassa.
Tänään treenaisin sitä vain vähän, mutta vain niin, ettei se hikoisi. Tutut rakennukset kylpivät lumen alla.
Kahlasin muutaman kymmenen sentin paksuisen lumen läpi. Portilta tähyilin, mutten nähnyt tammaani.
- Varmaan se on sisällä, virkoin loogisesti. Menin sisään pihattoon ja valitettavasti tamma ei ollut sielläkään. Huokaisin, tiesin, että tammalla oli taipumus karkailuun ja muihin pellelyihin. Katsoin vielä tallista, mutta turhaan.
- Eihän tamma tuuleen voinut hävitä, tuskailin. Nica tuli minua tallipihalla vastaan.
- Huomenta Meg, nainen tervehti. Hymähdin hänelle levottomana. Nica taisi arvata huoleni.
- Jos Doloa etsit, nin Reita vei sen kentälle aamulla, pihatto tuntui olevan tammalle liian ahdas, ja se häiritsi muitten hevosten rauhaa.
- Et kai jättäneet sitä yksin, kauhistelin. Nica nyökkäsi hämmentyneenä. Kauhuissani lähdin kohti kenttään, lyhyt vain reilun n. 1.km matka tuntui kestävän ikuisuuden. päästyäni kentälle, hengähdin.
Tamma ei ollut sieläkään. Se oli hypännyt varmaan yli. Älä hermostu, ajattelin.
- Doloo! Huusin lujaa ja vislasin. Metsästä kuuluin rytinää ja pian tamma seisoi edessäni.

Se näytti olevan kunnossa, mutta loimen repeily ja jalkojen naarmut, eivät voineet jäädä huomiomatta. Dolo näytti epäröivän, se lähestyi minua, mutta pysähtyi sitten. Kutsuin tammaa luokse. Se lähestyi rauhallisesti, mutta viime hetkelle muuttikin mielensä. Dolo rakasti omistajan kiusaamista, mikä on valittettavasti tultu huomiotua. Se halusi, että lähden perään, mutta päätin vakaasti, etten ryhtyisi tamman vietäväksi.
- Doloo, tuus kattoo mikä täällä, houkuttelin tammaa, rapisuttamalla paperikääröä taskussani. Siitä se kiinnostui. Lopulta Dolo ei voinut vastustaa kiusausta, vaan tuli luokseni. Nappasin sen riimusta. Hetken päästä metsästä ilmestyi Reita. Hänen pahatuulensa oli huomaatavissa, mutta en silti voinut vastustaa kiusausta.
- Etsitkö kenties jotain? Kysyin ivallisesti. Hän nosti katseensa minuun ja huokmasi Dolon.
- Siinähän se pirulainen on, käänsin katseeni vain hetkeksi, niin katosi kuin tuhka tuleen, Reita vastasi, muttei enää niin pahantuulisena.
- Dololla on taipus tähän karkailuun, mutta onneksi mitään pahempaa ei käynyt, sanoin. Lähdin taluttamaan Doloa, mutta se teki kaikkensa, että pääsis irti. Tamma vuorostaan veti, vuorostaan pysähteli. Se osasi olla erittäin raivostuttava, varsinkin talvisin, kylmyyden piristäessä sitä entisestään. Pidin rennolla kädellä kiinni riimusta ja jatkoin matkaa, mahdollisimman vähän hidastamatta. Mikä ei tosin ollut täysin mahdollista.

Sain tamman talutettua lopulta ML:n tallipihalle, vein sen talliin, siksi aikaa, että saataisin kuntoon laittetua. Harjapakkia hakiessani vastaan tuli Nica.
- Löytyi sitten lopulta, nainen sanoi hyväntuulisesti.
- Joo-o, sit lopulta, vastasin ja virnistin. Pääsin tamman karsinalle, se katseli minua ja kuopi äänekkäästi etukavioillaan.
- Tullaan, tullaan, oisi sinut primadonnaksi pitänyt nimetä, vitsailin tammalle, kuin aloin harjaamaan sitä. Dolo ilmoitti tyytymättömyytensä hyvin selvästi. Rapsuttelin, komensin ja lässytin tammalle, vasta viimeine sitten tepsi. Dolo tyytyi heiluttamaan korviaan. Se laski päänsä ja jauhoi leukojaan tyytymättömänä. Tamma oli sitten vihdoin harjattu, vaikka tiukaa se teki, jos ei muuten, niin hermoilleni ja mielenlaadulle.
Pyyhin pölyä vaatteistani ja hikiä otsaltani. Kaikki tämä jo ennen kuin pääsee selkään...

Lähdin hakemaan tamman varusteet. Saavuin juuri karsinalle, kuin kauhukseni näin, että Dolo oli päättänyt piehtaroida, se oli aivan alusten peitossa. Ei voi totta, kirosin. Laskin satulan maahan ja suitset ripustin sen päälle. Nappasin pölyharjan ja vedin sillä aluset pois tamman selästä. Niitä pöllysi, mutta eihän se mitään uutta ole..
Dolo ei ehkä ollut niin puhdas kuin ensimäisellä kerralla, mutta se sai nyt mennä näin. Nostin suitset käteeni ja heitin martsarin kaulalle, lämittelin kuolaimia tovin käsissäni. Dolo oli päättänyt kieltätyä ottamassa kuolaimia, näin kuinka se nipistin huulensa kiinni ja nosti päänsä ylös. Painoin tammaa nenäpiistä, niin että sen oli aivan pakko laskea päänsä. Kuolaimia työnsin suuhun, mutta Dolo ei niitä ottanut.
Jaa-ah, tokaisin. Työnsin sormeni lopulta sen suuhun ja tamma sai kuolaimet. Se yritti työntää niitä kielellään ulos. Pian soljet olivat kaikki kiinni. Nakkasin satulan selkään, vyötä kiristäessä Dolo nappasi kiinni hihastani - olisi purrut kunnolla, ellen olisi sille ehtinyt ärähtää. Dolo tyytyi nyt polkemaan jalkojaan.
Vedin kypärän päähäni, ja talutin tamma ulos viilenneeseen ilmaan. Hetkessä(muutamaa steppailua ja kiroilua lukuunottamatta) olin selässä. Kävelin vielä varuulta vähän matkaan kunnes kiristin vyön.
Lähdimme lumiselle tielle.

Lenkki sujui hyvin - ihmeellisesti, vaikka Dolo olikin ollut huonolla päällä, mutta metsikössä rämpiminen, oli ottanut puhdit pois. Tulin takaisin tallipihalle. Tunnistin Reitan heiniä viemässä, ja perässä tulevan Suvin, kaurojen ja muiden mössöjen kanssa. Hei eivät minuun pajoa huomiota kiinnittäneet. Dolo kuopaisi ja hirnahti, mutta sai tylyn vastauksen. Se hiljeni ja pureskeli kuolaintaan. Tulin alas selästä, riisuin, kuivasin ja loimitin tamman, ennen kuin se pääsi takaisin pihattoonsa.

Luottamus, mikä se on?

30.1

Rakas veljeni oli päättänyt liimautua seuraani koko Suomen vierailun ajaksi. Tällä kertaa hän tuli mukaani ML:ään. Matkalla, kerroin kaiken tiedettävän arvoisen Dolosta, kuinka olin sen saanut, miten se oli kuolutettu ja kuka sen oli kouluttanut yms. Jotkut kysymyksistä olivat minusta huvittavia, mutta vastailin niihin. Tänään lähtisimme valmennettavaksi. Auto tulisi hakemaan meidät kahdeltatoista. Sen oli tarkoitus viedä meidät ratsastuskeskukseen. Olimme ML:än tallipihalla jo ennen aamu yhdeksään.
- Oletko nähnyt Doloa ennen? Kysyin yllättäen. En ollut tullut ajatelleeksi sitä. Elias pyyhki lunta niskastaan.
- Kyllä minä sen oln nähnyt, aikoja sitten, kuin tuli sulle. Muistatko? Elias sanoi ja katsahti minuun.
- Ai niin joo... johan on löyhä pää, vastasin. Dolo oli hevosista ainut, joka viihtyi ulkona. Se huomasi tuloni ja kuopaisi maata. Dolo ravasi lumien läpi. Se tuli aivan eteeni, aidan toiselle puolen.
- Huomenta, tervehdin tammaa lempeästi rapsutellen. Dolo tuuppi minua. Elias tuli viereeni.
- Se on.. Elias aloitti mietteliäästi.
- mitä? kysyin ja avasin portin. Dolo steppasi ympärilläni. Se oli innokas ja hyvällä tuulella, mikä on aina hyvä.
- Olin sanomassa, että sehän on ihan aikuinen jo, Elias sanoin hymyillen. Minun silmääni Dolo ei paljoa ollut muuttunut - ehkä vähän lisää massaa se oli saanut. Toivoisin, että Dolo olisi aikuinen käytökseltään, mutta se oli liikaa pyydetty. Dolo todisti sen - nappaten takin liepeestäni.
- Hei, huudahdin sille. Elias pudisteli päätään.
- Juuri mitä Deankin sanoi, ei mitään kunnioitusta, Elias virkkoi. Mulkaisin häneen.
- Tulepas lapsonen, sanoin ja nappasin Doloa riimusta. Se heitti päätään. Lähdin taluttamaan Doloa, joka steppasi ja rimpuili otteessani. Pidin topakasti kiinni ja kävelin päättäväisesti eteepäin. Dolo alistui lopulta talutettavaksi.
- Teen listan siitä mitä pitää olla mukana, Elias virrkoi. hän halusi edes tuntea itsensä hydylliseksi, vaikkei aina sitä voinut olla.
- Okei, vastasin. Huomioni keskittyi Doloon, joka steppasi ympärilläni. Se ei pitänyt riimusta taluttamisesta.
- Höppänä, hold'it hold'it.. tyynyttelin Doloa. Sain sen loulta sisään talliin, valitsin karsinan, jonk asukki oli ulkona - ja syönyt aamuruokansa. Dolo pysähtyi karsinassa, se oli vähän levoton. Huokaisin syvään.
- Hm.. Elias aloitti. Käännähdin häneen ja kysyin ; - Onko lista valmis?
- Ihan kohta, Elias tokaisin mietteliäänä. Kohautin olkapäitäni. Lähdin hakemaan tamman varusteita.
Voisin ne vaikka jynssätä, kuin aikaa oli. Toin siihen tarvittavat tavarat käytävälle, mutta niin, etten ollut kenenkään tiellä. Aloitin suitsista. Niissä olinkin työtä.
- Okei, olen saanut listan valmiiksi, Elias sanoi.
- Anna palaa, sanoin ja irroitin kuolaimet.
- Suitset? Elias kysyi.
- On, vastasin.
- Satula+huopa?
- on.
- Vaihtovyö ja -jalustinhihnat?
- Ym.. vyö on, muttei hihnoja, vastasin epäröiden. Elias kirjoitti jotain.
- Vaihto-ohjat, toinen satulahuopa, pintelit ja/tai suojat? Elias luetteli.
- On, on, on, vastasin kyllästyneenä. Otin poskihihnat käsittelyyn. Niistä lähti kunnon liat. Puristin mustaa vettä sienestä. otin saippuaa ja hinkkasin turpahihnaa - vaihdoin pehmusteen.
- Mihin minä vaihtohupa tarvitsen? Kysyin ja katsahdin Eliakseen.
- Ei sitä koskaan tiedä, Elias vastasi. Pudistelin päätäni. Kes,kityin otsapannan puhdistamiseen ja jätin Eliaksen omiin suunniteluihinsa. Hän soitti jonnekkin. Kuunteli puhelua puolella korvalla. Aina huolehtemassa, ajattelin katsahtaen Eliaskeen.
- Valmennus on yliviikonlopun kestävä, Elias ilmoitti. Nostin katseeni yls yllättyneenä.
- Yli viikonlopun? Kysyin ja nousin seisomaan. Elias nyökkäsi.
- No voi, eihän minulla ole tarpeeksi tavaroita itselleni, tokaisin. Samalla kasasin suitsia. Elias pyöritteli silmiään.
- Voit varmaan lainata Lauralta, Elias sanoi ajatuksensa ääneen.
- Lauralta? Ei kai samalta, jonka kanssa Dean on kiertämässä? Kysyin tyytymättömänä.
- Menemme heidän kanssaa samalla autolla, etkö pidä Laurasta? Elias sanoi ja katsoi minuun. Hänen kulmansa ryrpistyivät, mutta vain hetkellisesti. Vakuutin, että pidin tuosta henkilöstä kovastikin.
- Se on sitten sovittu, Elias sanoi hymyillen.
- Jo, sovittu jo, korjasin hänen sanomaansa.
- Olimme varmoja, että suostuisit, Elias myönsi ja katsahti toisaalle. Laskin käteni hänen käsivarrelleen.

Kävin satulan kimppuun. Sen puhdistin pintapuolisesti. Elias jatkoi kyselyjään.
- Menen katsomaan onko Nica tavattavissa, että voin ilmoittaa viikolopusta, kerää sinä tarvittavia tavaroita jo kasaa, sanoi Eliakselle ja lähdin tallista. Löysin tieni päärakenneukseen.
- Nica? Huhuilin. Kuulin liikettä ja nainen ilmestyi ovelle.
- Meg, kuinka voi olla avuksi? Hän sanoi tavalliseen pirteään tapaansa.
- Olemme lähdössä tänä viikonloppuna valmennettavaksi, joten Dololle ei tarvitrse pöperöitä laittaa, sanoi.
- Kiitos ilmoittamisesta, milloin olette lähdössä?
- Auto tulee kahdentoista aikaa, vastasin kysymykseen.
- Toivottavasti menee hyvin, Nica toivotti ystävällisesti.
- Juu sitä toivon, sanoin ja lähdin takaisin talliin. Elias oli sillä aikaa ollut ahkera, melkein kaikki oli valmista.
Tavarat oli pinottu siististi kasaan. Kello näytti yhtätoista. Tiesin tauon kohta alkavan, joten otin Dolon harjapakin. Tamma käyttäytyi tavallista paremmin, se antoi ottaa kaviot, eikä keksinyt mitään muutakaan.
- Hieno tyttö, sanoin sille ja rapsutin harjan alta. Harjasin mahanalusta erittäin tarkasti, vaikka Dolo ei siitä paljoakaan pitänyt. Elias otti jo kuljetus-suojat esiin.
- Jos kerran on tauko.. hän sanoi ja alkoi laittamaan suojia. Dolo ei pitänyt miehistä muutenkaan, joten se teki kaikkensa, ettei olisi tarvinnut ottaa vaaleanpunaisia hirvityksiä jalkaan. Pitelin Doloa, jottei se rynni ulos karsinasta. Elias huomaisi pian, ettei Dololle kommennot kuuluneet, joten hän leperteli tammalla.
Herkän tammani korvat kääntyivät Eliakseen - se pysähtyi - laski päänsä alas ja rentoutui. Tämän jälkeen kuljetus-suojat eivät olleet ongelma. Annoin loimen Eliakselle. Hän otti sen ja levitti nopeasti ja tarkasti sen Dololle. Pian olimme valmiina, joten Elias soitti. Puhelu kesti tovin, mutta lopputulos tyydytti Eliasta.
- He tulevat jo 11.30, Elias ilmoitti. Kello oli nyt 10 yli. Elias liikuskeli levottomana. Hän käveli ympyrää ja kurkki vähän väliä ulos.
- Kyllä he tulevat, rauhoitu vähän, kehoitin Eliakselle. Hän katsahti minuun, muttei paljoa rauhoittunut, muuten kuin pysymällä paikoillaan. Dolo katseli Eliasta korvat heiluen. Se hermoili ja säikkyi heti kuin Elias teki yllättävän liikkeen, tai liikkui johonkin. Otin kiinni miehen hartioista ja pysäytin hänet.
- Nyt, rau-hoi-tu, tavasin sanan hitaasti. Osoitin Doloon, joka heilui puolelta toiselle. Lopulta molemmat hermoilijat rauhoittuivat - sopivasti - auto ajoi pihaan. Dean tuli ulos.
Hän tuli talliin ja tervehti meitä ystävällisesti. Hymyilin pojalle ja kallistin päätääni. Dean katse kohtasi minun. Niistä hehkui jokin lämpö, jota en osannut selittää. Se sai minut valtaansa. Hetken katkaisi Laura, joka ilmestyi sisään. Posket hehkuen ja silmät nauraen, hän kätteli veljeäni ja hymyili minulle.
- Onko täällä jo valmista? Laura kysyi. Dean oli hiljaa. Dolo potkaisi oveen. Laura katsahti siihen.
- valmiina ollaan, sanoi tekopirteään sävyyn. tunsin sekä Deanin, että Eliaksen katseen sillä hetkellä.
He ottivat Dolon tavaroita. Napsautin riimunarun kiinni ja lähdin taluttamaan Doloa Lauran perään.
***

Viikko sujui hyvin. Opimme paljon Dolon kanssa. Se oppi hyppäämään metriä. Sekä koulupuolella tuli kehitystä, Dolo ei vinoillut enää yhtä paljon ja sen keskittyminen parani. Lastasimme Doloa. Se tapansa mukaan pelleili. Olin menettään hermoni tammani kanssa, joten heitin sen riimunarun Deanille.
- Lastaa se, ärähdin ja mulkaisin tammaa. Poika pudisteli päätään naureskellen. Lastauspäivä oli muutenkin ollut huono päivä. Kaiken epäonnistuneiden tuntien ja kisojen jälkeenkin, löysin jotain mikä ylitti kaiken edellisen. Nimittäin aivan "ihana" puhelu känniseltä äidiltäni. Hän soitti taas solvatekseen päätöksiäni, sama vanha tarina. Rakas veljeni oli mennyt taas kertomaan...
- Jos sinulla ei ole muuta asiaa, niin katkaisen puhelun, sanoin. Vastausta en jäänyt kuuntelemaan. Dean ilmoitti Dolon olevan lastattu. Hän huomasi kalvenneet kasvoni ja katsdahti kummastuneena.
- Et halua tietää, huokaisin. Dean nyökkäsi ja meni ohjaamoon. Olimme valmiita lähtemään. Auto kaarsi kohti ML:ään. Istuin huokaillen penkillä. Dean katseli minuun aina välillä, mutta päätti olla sanomatta mitään. Dolo pääsi vihdoin ulos ja sain tavaratkin raahattua omiin osoitteisiinsa, vaikka siinä muutama tovi vierähti.

21.2

Minulle on kerta toisensa jälkeen toistettu, että Dolo ei pysynyt peräänannosta tarpeeksi hyvin. Asialle piti siis tehdä jotain, kokeilin juoksutusta apu ohjilla, mikä helpotti vähän, muttei paljoa tammaan vaikuttanut.
Sen selkälihakset olivat täysin jumissa. Lopulta jouduin jättämään satulan pois kokonaan, joten tässä sitä oltiin. Istuin juoksutus vyön takana kädet levällä. Dolo laukkasi vaivanloisesti eteen päin, n. 30cm paksuisessa lumessa. Pidin tasapainoni parhaani mukaan, mutta se ei aina onnistunut. Joko nojasin taakse, mikä työnsi jalkoja eteenpäin tai eteen, joka taas vuorostaan työsi lantioa taakse. Juoksututuksesta oli siis myös hyötyä minulle. Olimme pujottaneet tammalle apuohjat, että se oppisi kantamaan itseään paremmin.
Tammast näki(ja tunsi) kuinka se teki työtä myös takaa. Askel oli kerrankin kunnollinen. Muutaman kierroksen jälkeen tamma sai levätä ja kävellä hetken.

Jo 20 minuutin jälkeen(10 min molempiin suuntiin) Dolo väsyi. Se hikosi reilusti ja askeleesta jäi puuttumaan ponnekkuus. Dolo alkoi kompuroimaan, joten oli aika lopettaa tältä erää. Tulin alas ja pelkäsin, ettei jalkani kesstäisi. Olin niin puhki.
- Tarvitsetko tukea? Dean vitsaili. Mulkaisin häneen hyväntahtoisesti. Irroitin liinan ja vaihdoin sen riimuun, jonka jälkeen Dean heitti tammalle loimen päälle. Se oli täysin uupunut. Dolo jaksoi hädintuskin kantaa itseään. Irroitin apuohjat, jotta Dolo pääsisi venyttävää kaulaansa. Se laski päänsä alas ja ravisti päätään antoisesti. Hymähdin tammalle.
- Olette vähän rapakunnossa, Dean huomautti. Hän tarkasteli tammaa arvioiden.
- Talvi on tätä, vastasin huomautukseen. Lähdimme takaisin ML:ään. Dolo seurasi minua tiiviisti. Se värisi hiukan. Vein tamman suoraan pesuboksiin.
- Suihkuttaisitko jalkoja vähän? Kysyin Deanilta ja hymyilin sievästi. Hän huokaisi.
- Jos kerran niin nätisti pyydät, Dean huokaisi. Suukotin häntä poskelle iloisena. Hain tamman "puuron", lämmitin sen käden lämpöiseksi ja tajosin Dololle. Tamma söi ahnaasti, ihan kuin se ei olisi koko päivänä ennen ruokaa nähnyt. Kuivasin hiet huolellisesti, jonka jälkeen Dean opetti minulle hevoshierontaa. Se ei onnistunut kovinkaan hyvin, joten annoin suosiolla Deanin suorittaa sen.
Katselin suorastaan kateellisena Doloa, joka nautti pojan käsittelystä. Tamman silmät sulkeutuivat, paitsi selkään koskiessa. Silloin se osotti mieltään selvästi. Dean levitti lihaksia rentouttavaa voidetta tamman selkään. Hän hieroi selän rauhallisesti ja rennolla kädellä. Pidin tamman riimusta kiinni ja tyynyttelin sitä.
- Höppänä, sanoin ja rapsutin tammaa korvan takaa. Se puski minua ja hankasi päätä minua vasten. Käsittely oli ohi, joten vein tamman ulos. Se jäi hetkeksi aidalle kerjäämään rapsutuksia.
- Siitä saa vielä jotain, Dean sanoi ja rapsutti Doloa. Hänen sormensa koskivat minun sormiani.
- Luulen joskus, että Dolon ostaminen oli virhe, huokaisin.
- Mikä saa sinut nyt niin sanomaan? Dean kysyi ja katsoi minuun.
- Tuntuu vain välillä siltä, ettei ole tarpeaksi aikaa tai taitoa Dololle, vastasin ja katsoin alas. Dean otti minua leuan alta ja nosti kasvoni häntä kohden.
- Monesta hevosenomistajasta varmaan tuntuu samalta. Ei heti löydä yhteyttä hevoseensa, mutta se kasvaa vuosien mittaan, kunhan jaksaa yrittää ja uskoa, Dean sanoi. Minut yllätti hänen vakava äänensävynsä.
- Totta, vastasin lyhyeesti. Dolokin tuntui kommenttoivan. Se hieroi turpaansa käteeni ja puhalsi lämmintä ilmaa sieraimistaan. Lähdin taas hyvällä mielellä kohti uutta päivää ja odottean seuraavaa kertaa Dolon kanssa.

27. 2. Kouluvalkka

Harjasin ja varustin Dolon. Se ei ollut millään hulppealla tuulella. Satulavyötä kiristäessäni se yritti purra minua. Talutin tamman ulos. Se ei suostunut seisomaan paikoillaan, joten pyysin Samia pitämään Dolosta kiinni kuin nousin selkään. Kiristin vyötä ja keräsin ohjat.
- Kyllä minulta hetki liikenee, Sami vastasi pyytöni. Dolo katsoi epäluuloisena lähestyvää miestä. Sami otti Doloa ohjista, kuin keskityin vyön kiristämiseen. Tamma polki etujalkojaan ja yritti päästä näykkimään. Eihän se mihinkään päässyt Samin varmasta otteesta.
- Kiitos, sanoin Samille ja hän päästi irti. Dolo lähti saman tien kävelemään. Sen askel oli jäykkää ja nopeaa, joten osasin epäillä jo, ettei tamma tulisi pysymään käsissäni. Muut ratsukoista kävelivät jo kentällä. Tunnistin Nican, tallin pirteän omistajan. Hänellä oli allaan cremello tamma Cina. Tarkkailin muitakin ratsukoita kiinnostuneena. Kaikki hevoset näyttivät täysin rauhalliselta oman tammani rinnalla. Dolo huomasi kädessäni olevan raipan ja lähti kiitoraviin. Vedin ulkokäteni kohti tamman lautasta. Kiersimme hetken pientä kehää, kunnes Dolo suostui hidastamaan käyntiin. Huokaisin syvään ja tiputin raipan. Sami kävi sen nuokkimassa, ettei jäisi kenenkään jalkoihin.
- Vapaata ratsastusta, Sami ilmoitti. Luulempa, että hän halusi saada kuvan ratsukoiden työskentelystä.

Ensimmäinen puolituntinen kului ravipyrähdyksissä ja pidätteiden läpi saannissa. Tamma kulki selkä notkolla, pää korkealla ja lähtövalmiina.
Aloitin perustehtävistä, kuten pysähdyksistä ja volteista. Doloa oli vaikea saada kuuntelemaan. Se puri kiinni kuolaimeen, eikä suostunut taipumaan kunnolla. Sivu silmällä katselin muitten menoa ja tunsin kateuden piston.
Melkein kaikki ratsukot kulkivat rauhassa(jos Cina muutamaa säpsähdystä ei lasketa) ja pyöreänä. Pysäytin Dolon ja hain sitä kuolaintuelle.
Dolo joko peruutti, asteli sivulle tai heitti päätään.
- Tsy, tsy, tsy, rauhoittelin tammaa ja myöntäsin ohjaa. Siitä oli hieman apua.
Dolo rentoutui ja sen askel piteni. Keskityin omaan istuntaani, jotten vain olisi Dolon rauhattomuuden aiheuttaja. Jouduin ottamaan paljon pysähdyksiä, jotta saisin Dolon kuuntelemaan, joka pysähdyksessä hain tammaa kuolaintuelle.

Ensimmäisen puolentunnin ollessa ohi siirryin tamman kanssa raviin. Dolo lähti reippaasti, mutta se ei ravannut kunnolla, eikä kuunnellut apujani.
Jossain räsähti ja Cina lähti samalla sekunnilla. Myös Fali innostui pelleilemään, mutta Tyler sai sen pian kuriin. Hetken päästä Cinakin rauhoittui. Dolo tietenkin hypehteli, mutta sain sen kuriin(lopulta). Keskityin siirtymisiin ja yksinkertaisimpiin apuihin. Kuin Dolo "toimi" ravissa, vaikeutin tehtäviä. Kokeilin ravipysähdyksiä ja väistöjä. Ensimmäiset eivät sujuneet ollenkaan. Dolo vain työnsi lapa edelle takaisin uralle. Käänsin katseeni Samiin ja näin hänen huulillaan myötätuntoisen hymyn.
- Saisinko sen raipan takaisin? Kysyin lopulta ja toin Dolon sivuun. Sami lähestyi raipan kanssa ja Dolo yritti astella häntä karkuun. Käänsin sen ympäri ja painoin pohkeella tamman liikettä vastaan.
- Tässä. Kyllä se siitä, älä vaan luovuta, Sami kannusti minua viitaten Doloon.
- Toivotaan parasta, sanoin ja ohjasin Doloa keskelle. Aloitin sen väistättämisen, vaikka Dolo meni lujaa, se silti astui ristiin. Kehuin sitä rapsuttamalla. Toistimme väistöä, kunnes se sujui vihdoin hyvin.
- Hieno tyttö, kehuin Doloa ääneen. Vaihdoin suuntaa ja toistin väistön.
Se sujui paremmin ja ajoittain Dolo myöntäsi niskasta.

Vuorossa oli laukka, Dolon lempi askellaji. Annoin avut, jonka jälkeen Dolo pukitti ilopukin ja lähti lennokkaaseen laukkaan. Muutkin hevoset inostuivat ja ratsastajilla oli täysi työ pitää ne kurissa. Lopulta kaikki neljä ratsukkoa laukkasivat. Dolo tuntui lentävän allani, sitä ei lumi hidastanut. Nousin kevyeeseen istuntaan ja myönsin ohjaa. Dolo lähti vain kovempaan.
Sen askel piteni, tuntui kuin allani olisi ollut laukkahevonen. Muutaman minuutin kaahailun jälkeen, istuin alas ja pidättelin DOloa.
Se ei olisi halunnuut hidastaa, mutta siirtyi lopulta raviin. Se oli nopeaa ja liitävää, eikä mitenkään kivaa istuttavaa. Kääntelin ja pidättelin Doloa. Se ei enää purrut kiinni ja tamman kaula alkoi pyöristymään. Valmennus oli melkein lopussa, enää viimeiset puoli tuntia jäljellä. Muutaman pysähdys-laukka siirtymistehtävän jälkeen Dolo kulki jo tasapainoisemmin ja se kantoi jo itseään paremmin. Kannustin Doloa pohkeen avulla vähän lisämään raviaan, sen se teki mieluusti.
- Ihan rauhassa, sanoin tammalle. Yritin saada raviin kunnon liitävyyttä ja pitkää askelta. Dolo ei ollut helpoin tapaus, mutta kaikki työ palkitaan joskus.
Pitkän(ja monivaiheisen) apujen käytön jälkeen; Dolo ravasi kaula pyöreänä, pitkällä rennolla askeleella ja se kantoi nyt itseään myös takaa.

Valmennus oli ohi. Ratsukot siirtyivät käyntiin ja antoivat hevostensa kävellä.
- Kokonaisuudeltaan meni hyvin, joten jatketaan taas sitten ensi kerralla, Sami sanoi kaikille yhteisesti, ennen kuin hipsi pois. Hän sai väsyneitä, mutta tyytyväisiä vastauksia ratsastajilta. Löysäsin ohjaa ja Dolo siirtyi mieluusti käyntiin. Lähdin sen kanssa maastoon, rentoutukseen.
Lenkki sujui ihmeen hyvin, sillä Dolo oli liian puhki yrittääkseen mitään. Palasin tallin eteen ja vastassani oli Dean. Tulin alas selästä ja Dean tuli luokseni. Sain häneltä lempeän suudelman, joka yllätti jopa minut.
- Mistäs hyvästä, sanoin taluttaessani Doloa talliin.
- Ei mistään hyvästä, Dean vastasi, mutta virnisti ärsyttävästi.
Kahdestaan Dolo hoitui hyvin ja puolen tunnin päästä se oli taas takaisin pihatossaan.

2.6. Voiko naurua olla koskaan liikaa?

Nyt kuin vihdoin koulussa helpotti pääsin taas viettämään aikaani tammani kanssa. Saavuin iltapäivällä Mel Sereniin. Kaikkialla oli levollista, lempeä tuuli leikki juuri lehtiä saaneissa oksissa. Kävelin suoraan pihatolle. Tähyilin ja huomasin tammani heti. Sekin nautti hyvästä ilmasta. Vihelsin äänekkäästi saaden Dolon huomion. Tamman pää nousi ylös. Se näytti hämmentyneeltä ja hetken kesti ennen kuin Dolo reakoi. Se lähti laukkaamaan kohden, jonka aikana pujahdin aidan ali. Tamma jarrutti voimakkaasti, se melkein liukui päälleni.
- varos vähän kaveri, sanoin ja naurahdin.
Dolo tarttui hupparin narusta ja veti siitä. Hetken tamma "tunnusteli" minua. Rapsuttelin sitä hetken, kunnes sain taas Dolon rauhoittumaan. Pujahdin lopulta aidan ali, sillä oli aika hakea tamman harjapakki. Muistankohan missä se on, ajattelin.

Saavuin talliin ja olin melkein törmätä Nicaan. Hänellä oli sylissään kasa varusteita.
- Otatko tämän, nainen sanoi ja työnsi syliini satulan. Se miltein putosi käsistäni, mutta onneksi sain viime hetkellä napattua satulasta.
- Monta pollea aiot oikein ratsastaa? Kysyin hämmentyneenä.
- nämä vai? Nica kysyi ja näytti varusteita. Nyökkäsin.
- Siivoan satulahuonetta, kun on muutama villakoira ja pölypunkki päässyt sinne asumaan, Nica vastasi. Hymähdin vastaukselle.
Hetken juttelimme niitä näitä, kunnes päästin Nican jatkamaan urakkaansa. Hain pakin ja varusteet hoitopuomille, jonka jälkeen kipitin hakemaan Dolon. Tamma ei ollut mitenkään sidottuna olon ystävä, joten se hieman hankaloitti harjausta. Dolo tutki ympäristöään ja kokeili solmua hampaillaan.
- Hei, ärähdin sille. Tammani oli fiksu, joten joku päivä se vielä avaisi kaikki hankalimmat solmuni. Mitä enemmän kielsin sitä kiinnostavampi köysi oli. Sain tamman pölytettyä, kunnes se riuhaisi solmun auki. Nappasin tamman harjasta, kunnes ylsin toisella kädellä riimunaruun.
Dolo ravasi innokkaasti ympärilläni, melkein kietoen narun ympärilleni.
Parhaani mukaan pitelin siitä kiinni ja yritin tamman menoa jarrutella.

Lopulta Dolo pysähtyi. Se jäi katsomaan jotain pihan toisella puolella. Yritin tähystää mitä se näki, mutta en huomannut mitään, kunnes yhtäkkiä kulman takaa Tyler Reeven kanssa. Dolo steppasi ihmeissään.
Tyler heilautti kättä minulle, johon vastasin samoin.
Reeve nosteli jalkojaan korkealle ja hörisi kaula kaarella. Se hirnahti kerran, mutta Dolo laski korvansa luimuun.
- Pidä toi asenne, vitsailin tammalle.
- Mikä asenne? Kuului yllättäen kysymys takaani. Käännähdin ympäri.
- Dean. Mistä? Miten? Ihmettelin ääneen saanen Deanin virnistämään.
- Keskityit niin tarkasti komeaan oriin ja sen taluttajaan, ettei huomiosi minulle riittänyt, Dean sanoi. Tönäisin häntä kylkeen.
- Mustis? Kysyin.
- Aina, Dean vastasi. Pudistelin päätäni. Dolo hörähti pojalle tuttavallisesti. Hän rapsutti tamman turpaa. Katsoin Deania hetken, jonka jälkeen hän halasi minua ja suuteli nopeasti.
- En voi sinua nyt huomiotta jättää, Dean sanoi huvittuneena. Hymähdin vastaukseksi ja käännyin sitomaan Doloa.
- Se oli tyylikkäin karkausyritys tähän mennessä, Dean sanoi yllättäen. Rypistin kulmiani ihmeissäni.
- Kuis kaun täällä olet ollut? Kysyin lopulta. Dean kohautti kulmia.
- satuin nyt vaan näkemään kuin neiti käsitteli köyttä, hän vastasi lopulta.
- Ihme taipumuksia tällä minun neidilläni, vastasin. Käsittelin Dolon karvaa nyt pehmeällä harjalla. Karvaa tammalta lähti ihan tukoittaan ja huomasin pian olevani itsekin karvojen peitossa. Dean nauroi minulle.
- Sinullahan on naamaa myöten kaikki karvoissa. Näytät ihan.. Dean sanoi, mutta nielaisi loput sanoista, koska katsoin häntä varoittavasti.
- Mitäs nyt? Kysyin. Olin puhdistanut tammani(ja itseni). Dean katsoi minua kysyvästi.
- Yksi hevonen kaksi ihmistä, ilmoitin. Deanilla oli hämmentynyt ilme, mutta ymmärsi vihdoin mistä oli kyse.
- Jaa. Meillä on ylitsepääsemätön ongelma, poika sanoi. Vastaukseksi hän sai pitkän ja murhaavan katseen. Lopulta päädyin suitsimaan tammani. Dean katsoi minua epäluuloisena kuin pyysin häntä selkään.
- Etkö luota minuun? Kysyin viattomasti. Dean mulkoili minua. Hän tiesi, että härnäsin. Lopulta sain Deanin houkuteltua taakseni. Dolo steppasi epäluuloisesti, mutta rauhoittelin tammaa hetken. Se kuuli minua ja rentoutui lopulta. Dean tosin ei.
- Rentoudu, sanoin ja käänsin päätäni vähän. Dean huokaisi ja kietoi kätensä ympärilleni.
- Eiköhän tämä tästä, hän sanoi. Annoin Dololle pohkeita ja suuntasin metsään.

Lenkki sujui hyvin, vaikka Dean oli horjahtaa alas, kun Dolo innostui laukkailemaan. Saavuimme takaisin tallin eteen. Dolo ei paljoa hikoillut, joten päätin vähän ratsastaa sitä kentällä. Deanin tosin pudotin kyydistä. Hän jäi suosiolla kentän laidalle. Dolo kuunteli apujani ihmeen hyvin. Tehtävät olivat tosin todella yksinkertaisia, kuten voltteja ja siirtymisiä.
Doloa kyllästytti(oikeastaan olimme molemmat kyllästyneit), joten tulin alas selästä ja päästin tamman vapaaksi. Kannustin tamman laukkaan ja se hypähteli ympärilläni ja pukitteli, kuin pahainenkin kakara. Tamma härnäsi minua ja yritti näykkiä takamuksestani. Lopulta kaaduin selälleni maahan, sillä en voinut kuin nauraa. Hetken naurettuani tunsin Dolon tutkivan turvan mahassani. Se aiheutti minulle kahta kauheemman narunpurskahduksen, se oli niin hallitsematon, etten saanut enää hengitettyä.
- Meg? Dean kysyi. En ollut huomannut, että poika oli tullut luokseni.
- Olen ihan kunnossa, sanoin. Vaikka jouduin sanat tavaamaan hitaasti. Lopulta Dean auttoi minut ylös ja talutti Dolon pihattoon, sillä minua heikotti liikaa nauramisen jälkeen.

11.6 Vaihderikas päivä

Olin valmiiksi jo huonolla päällä. Koko matka Mel Sereniin oli vietetty tapellessa siitä, etten haluaisi mitää erikoista syntymäpäiväkseni. Niihin oli vielä kolme päivää, mutta silti. En tuntenut, että koko tapahtumassa on mitään erikoista. Höntti ja itsepäinen veljeni ei suostunut sitä uskomaan. Hän uhkasi järjestää jotain pääni menoksi, mutta sai siitä hyvästä murhaavan katseen. Hän pysäytti auton.
- Väliäkö sillä? Et kuitenkaan ole suomessa, niin mitä väliä? Ja Dean lähtee jonnekkin eurooppaan, joten mitä väliä? Sanoin ja astui ulos autosta. Kaikkialla näytti olevan rauhaisaa, vaikka nyt hieman vettä tihkusi taivaalta. Saapastelin niin raivoisasti pois ärsyttävän veljeni luota, että olin kävellä suoraan heinää kantavan Reitan päälle.
- Oi! Anteeksi, sanoin ja hyppelehdin nopeasti pois, ennen kuin hän ehtisi nähdä punaiset poskeni. Dolo oli ilmeisesti juuri saanut heinänsä, joten minun piti antaa sen syödä kaikessa rauhassa. Tamma hörähti minulle, mutta jatkoi sen jälkeen syömistään. Vähin äänin lähdin ja katselin ympärilleni. Mihis se rakas veljeni oli joutunut? Lopulta huomasin hänet. Mies jututti parhaillaan Samia. Pudistin päätäni ja huokaisin. Mitäs nyt? Ajattelin. Lopulta ajattelin, että jos löytäisin satulasaippuaa, niin voisin puhdistaa Dolon varusteet. Yritin ohittaa Eliaksen ja Samin huomaamatta, mutta tietenkään se ei onnistunut.
- Shut up, Huudahdin Eliakselle, kun tämä kääntyi katsomaan minuun. Huudahdus säikäytti tallissa olevat hevoset ja käänsi muutaman pään minua kohden. Joku tuli juuri tallista ulos. Hevonen oli iso rautias, jolla oli piirto päässään. Se kulki korvat luimussa ja pää korkealla, tunnistin tamman Indiksi. Nica talutti sitä napakalla otteella, joten tammalle ei jäänyt paljoa valinnan varaa. Katselin heitä hetken ja hymähdin.

Olin juuri niin ärsyyntynyt veljelleni, että minu teki mieli kuristaa hänet tai jotain, mutten sitä voinut tehdä, sillä hän oli myös isoveljeni ja huomattavasti minua pidempi ja vahvempi. Hän katseli minua lempeästi, noilla vihreillä silmillään, kunnes nappasi minut yhtäkkiä syliinsä.
Yritin pyristellä parhaani mukaan, mutta Elias piti kiinni. Tunsin kaikki katseet itsessäni. Sami rypisti kulmiaan, Nica oli lähtenyt jo ja Reita palasi jonkun hevosen kanssa.
- Mikä nyt? Kysyin veljeltäni lopulta. Huokaisin syvään ja rentouduin.
- Halusin sanoa, että olen jäämässä Suomeen, Elias sanoi, miltein kuiskaten. Tämän sanottuaan mies päästi minusta irti.
- Kuinka pitkäksi aikaa? Kysyin hämmentyneenä.
- Pysyvästi, Elias vastasi.
- Entä? Kysyin, mutta Eliaksen kasvoille ilmestyi hetkellisesti synkeä ilme. Joten kysymykseni oli turha. Katselin veljeäni hetken. Oliko tämä totta? Oliko Elias todella jäämässä Suomeen? Kysymykset varmaan myös näkyivät silmistäni.
- Totta se on, Elias sanoi ja hymyili. Sen jälkeen en voinut kuin hypätä miehen kaulaan iloisena. Rutistimme toisiamme hetken, kunnes muistin mitä olin ollut tekemässä. Elias seurasi minua ja nakkasin hänelle käteen Dolon suitset, joita veljeni katseli kummastuneena. Hän oli tiedetysti länkkäri ratsastaja henkeen ja vereen, joten Dolon suitset ja muut remmit ihmetyttivät miestä, mutta eihän Elias ihan uuno voinut olla?

Ensin etsin satulasaippuan ja onneksi löysin sellaisen lopulta. Annoin rätin Eliakselle ja osoitin satulaa.
- Se tai nämä? Sanoin ja nostin Dolon suitsia ilmaan. Elias huokaisi vastahakoisesti ja aloitti satulapuhdistuksen. Vähän ajan päästä hän aloitti tavan omaisen saarnansa siitä, että varusteita tulisi hoitaa. Siihen nyökyttelin päätäni ja hymyilin. Sami, joka kulki juuri ohi läväytti minulle vahingoniloisen hymyn, sillä hänkin oli kuullut suuren osan Eliaksen saarnasta. Kuunnellessani Eliasta, onnistuin melkein sekoittamaan suitsien osia, josta Elias valitti sitten lisää.
- Kuule, herra, sanoin topakasti. Saaden veljeni hiljentymään.
- Kyllä, olen laiminlyönyt varusteet ja kyllä sählään, mutta se johtuu siitä, että kuuntelen sinua, joten päätä, saanko hoitaa tämän vain kuunnella sinua, sillä molempiin en pysty. Olen vain ihminen, sanat tulivat suustani hieman turhaantuneesti, sillä juuri tällä hetkellä toivoisin, että Elias painuisi takaisin sinne jenkeihinsä.
- Hyvä on, Hyvä on. Olen hiljaa, Elias vastasi. Hän piti lupauksensa koko sen ajan kuin puhdistin suitsia. Sain ajatella rauhassa ja rauhoittua samalla, joten hiljaisuuden jälkeen olin taas paremmalla tuulella, jonka osoitin hymyllä.

Varusteet kiiltelivät puhtauttaan ja harjapakki oli jälleen hienossa järjestyksessä, joten päätin käydä katsomassa vielä Doloa. Päästyäni ulos tallista, sain ilokseni huomata, että sade oli loppunut ja taivas hieman kirkkaampi. Kävelin nopeasti pihatolle ja etsin tammani. Se ilahtui nähdessään minut ja hörähti uneliaasti. Rapsuttelin Doloa korvien takaa, kunnes nappasin sen riimusta. Tamma nosti päänsä ylös ja tapitti minua kummastuneena.
- Tules tyttö, sanoin ja nykäsin tamman mukaani. Se seurasi kummastuneena. Sain talutettua sen tallin edustalle, kuin Elias astui ulos. Hän silmäili Doloa hetken.
- Mitä? Kysyin. Elias pudisti päätään.
- Saanko kokeilla? hän kysyi yllättäen. Katsahdin veljeeni kummastuneena.
- Et ole tosissasi, sanoin huvittuneena. Sillä välin Dolo mulkoili lähestyvää miestä epäluuloisesti. Elias oli yksi parhaista hevosmiehistä jota tunnen, mutta nyt kyseessä oli Dolo.

Silti auliisti luovutin tamman veljelleni, joka talutti sen maneesiin.
Sielä mies päästi tamman vapaaksi. Dolo ravasi närkästyneenä mahdollisimman kauas Eliaksesta ja jäi mulkoilemaan häntä. Dolo oli löytänyt tiensä maneesin toiseen päätyyn ja peruutti nyt kulmaan. Se katseli epäluuloisena Eliaksen, joka istui alas ja jähmettyi siihen. Hetken tamma mulkoili harmaan otsiksensa alta, mutta lopulta se lähti epävarmasti kävelemään. Dolo käveli jäykkänä ympäri maneesia ja varoi, ettei vaan lähestyisi Eliasta. Katselin Doloa huvittuneena. Kuitenkin puolen tunnin päästä, se rentoutui ja otti askelia kohti Eliasta. Mies istui tyynesti paikallaan, eikä liikauttanut edes kulmakarvaansa. Lopulta Dolo tuli metrin päähän Eliaksesta. Se kurotti turpaansa ja hörähti kummastuneena, kun vieras henkilö ei edes liikahtanut. Dolossa näkyi huomattavasti turhaantumisen merkkejä, mutta lopulta se jäi seisomaan metrin päähään ja laski päänsä alas.

Hitaasti Elias liikautti sormiaan. Dolo hämmentyi, muttei liikahtanut.
Pitkän ajan jakson jälkeen Elias seisoi, ilman, että Dolo sai suurempia sätkyjä. Sen jälkeen Elias poistui ja leikimme jahtausleikkejä Dolon kanssa, jolloin se nappasi minua keran takapuolesta, mutta mitään pahaa ei sattunut.
- Eiköhän tämä ole tässä, huomautin ja rapsuttelin tammaani leuan alta.
Se heitti innostuneena päätään ja kuopi etujallaan.
- Ei makeaa mahan täydeltä, huomautin.
Lähdin taluttamaan Doloa ulos, jotta voisin sen harjata kaikesta pölystä, jota maneesissa oli. Tässä operaatio, sitä se oli hieman leikkisän tammansa kanssa, Elias auttoi parhaansa mukaan ja pian Dolo pääsi takaisin pihattoon. Se pukitteli iloisesti, mutta minä oli täysin läpimärkä hiestä.
- Lähdestääs sitten, Elias huomautti ja katsahti puhelimeensa, jossa näkyi selvästi kellon aika.
- Joo joo, mennään, sanoin ja lähetin lentosuukon Dololle.

23.6

Oli kaunis ja aurinkoinen päivä. Pieni tuulen vire heilutti puitten oksia, kun kävelin pitkin ML:ään johtavaa tietä. Olin ihmeen hyvällä tuulella, hyräilin, tanssahtelin, lauloin, joten kävely ei edistynyt kovinkaan hyvin. Pysähdyin hetkeksi, suljin silmäni ja napsuttelin sormiani, kunnes naurahdin itselleni.
- Pakko jatkaa eteenpäin, huokaisin ja nostin laukkuni maasta. Enää muutama metri, muutama askel niin näkisin...
- Ode? sanoin, melkein huudahtaen. Näin, kuinka Ode seisoi korkokengissään pihaton vieressä ihaillen ulkona olevia hevosia. Arvelin, ettei hän ollut tullut ratsastamaan. Menin hänen luokseen hymyillen.
- Huomenta, tervehdin iloisesti. Nuori nainen käänähti ja hymyili minulle leveästi. Valmistauduin jo suudelma-halausryöppyyn, jonka sain aina tavatessani Oden.
- Hyvää huomenta rakkaani, Ode hihkaisi ja syöksyi kaulaani. Hän suuteli minua kasvoille, noilla kiiltelivillä huulillaan.
- Jollain on hyvä päivä, huomautin, kun ode suostui päästämään minusta irti.
- Ei mitenkään epätavallisen hyvä, Just me, hän vastasi ja naurahti. Pudistin päätäni. Tämä ei ollut mitenkään uutta minulle, joten naurahdin hänelle.
- Et taida olla tulossa ratsastamaan tänää? Kysyin ja katsoin nuoren naisen asua. Hän rypisti kauniita kulmiaan vähän, mutta ymmärsi pian vihjeeni.
- Saavat herrat ulkoilla, varsinkin kuin on näin kaunis päivä. Se olisi vastoin kaikkia käsitteitäni, Ode vastasi.
- Olisi siis vastoin käsitteitäsi, että voisit viettää näin kauniin päivän hevosiesi kanssa? Elias sanoi. En ollut huomannut hänen saapumistaan.
- Elias, hihkaisin hymyillen. Huomasin kuinka Ode puri huultaan, saman huomasi myös tarkkanäköinen veljeni, joten hän virnisti.
- Et vastannut kysymykseeni, mies sanoi. Tiesin, että hän härnäsi Odea, joten pudistin päätäni. Niin tyypillinen Elias.
- Eh, minun herrani nauttitavat enemmän vapaudestaan, kuin minun kanssa olosta, Ode vastasi lopulta. Elias nosti kulmiaan ja mutristi huultaan hiukan, kunnes nyökkäsi.
- Mitäs mies täällä? Kysyin. Elias käänsi katseensa minuun ja hymyili leveästi.
- Hyviä uutisia, hän sanoi vihjaavasti.
- Jaa, vastasin ja hymyilin. En antaisi veljelleni kiusoitella minua, mitä hän teki valitettavan usein. Yritin parhaani mukaan vältellä, joutumasta sellaisiin tilanteisiin, mutta kekseliäs veljeni osasi löytää niitä hetkiä, jolloin en varonut.
- Eikö sinua kiinnosta? Elias kysyi loukkaantuneena. Hän käänsi päänsä pois, jolloin pääsin kiusamaan vuorostani häntä. Nopeasti otin sormillani kiinni miehen korvasta. Nykäisin sitä leikkisästi.
- Tietenkin kiinnostaa, kuiskasin hymyillen ja päästin irti miehen korvasta. Tämä käänsi kasvonsa minua kohden. Hän näytti melkein purskahtavansa innosta.
- Löysin tallin, jolla on tuttava, joka on minulle palveluksen velkaa, muuan Lahti, joten hön otti selvää, en sitten tiedä miten, mutta lopulta minulle löytyi valmentajan paikka. Talli on tässä tunnin ajon päässä ja kaiken kukkuraksi, he ovat valmiita majottamaan minut sinne, Elias selitti. Hän oli selvästi tyytyväinen ja syystäkin, miksei olisi?
- Onnea, huokaisin. Ode liittyi huokaukseeni, mutta Elias ei huomannut häntä, sillä mies oli innoissaan. Hän nappasi minut syliinsä ja puristi.
Tuppuuttelin veljeäni huvittuneena.
- Et tiedä kuinka... Ja tiedätkö mitä? Elias sanoi hymyillen. Hän piteli minua ilmassa.
- No? Kysyin. Elias hymyili leveästi.
- Saat nähdä minua useammin, hän vastasi ja laski minut alas. Hymyilin väkisinkin, sillä veljeni oli minulle rakkain ihminen maanpäällä ja nyt hän jäi kerrankkin samaan maahan kanssani ja vielä pysyvästi.
- Kiitä sitä, kuka lieneekin on, joka teki tämän mahdolliseksi, sanoin.
- Melkein suutelin mies parkaa, kuin kertoi, mutta onneksi ymmärsin ajoissa perääntyä, vaimo ei ehkä tykkäisi, Elias sanoi. Pudistin päätäni ja nauroin.
- Ja mistäs lähtien olet suudellut miehiä? Kysyin ja nostin toista kulmaani. Elias mietti hetken, pitkän hetken.
- Siitä lähtien kuin kertovat erittäin hyviä uutisia, jos totta puhutaan, niin suutelisin ketä tahansa, joka kertoisi minulle yhtä hyvän uutisen kuin Lahti, Elias vastasi. Vastaus huvitti minua suuresti ja pudistelin päätäni.

- Viihdyttäkää toisianne, kuin käyn hakemassa villikkoni tuolta, sanoin ja pujahdin narun ali pihattoon. Dolo nosti päänsä ja katsoi minua. Jotain siinä oli epäilyttävää, joten pysähdyin ja kutsuin tammaa. Se heitti päätään ja kuopaisi etujalallaan.
- Doloo, kutsuin uudestaan. Siltikään tamma ei liikahtanutkaan. Ei tietenkään, mitä odotin? Joten luvassa oli tahtoen taisto. Dolo halusi minun menevän sen luokse, mutta halusin, että tamma tulisi luokseni. Sitä se ei tehnyt, mutta en halunnut antaa periksi. Siis ei auttanut kuin odottaa. Minulla ei ollut kiire mihinkään, joten otin mukavan asennon.
Ensin Dolo katsoi minua haastavasti. Se kuopi etujalallaan, jolloin käänsin katseeni pois. Dolo turhaantui. Se nousi melkein pystyyn ja steppasi levottomasti, mutta siltikään en reakoinut. Lopulta tamma laski päänsä melkein alas ja lähti kävelemään kohti. En ollut voittanut vielä, joten en reakoinut. Vasta kuin tamma tuuppasi minua olkapäähän, soin sille huomiota. Dolo jännittyi, muttei päässyt karkaamaan, sillä nappasin sen riimusta.
- Tules nyt villikko, sanoin ja lähdin raahamaan tammaa kohti porttia. Saavutin sen ja Ode oli avulias ja avasi portin minulle. Kiitin häntä nopeasti. Huomasin Eliaksen ilmeen. Hänellä oli vakava katse silmissään, hieman toruva jopa, tunnistin sen "saarna-ilmeeksi". Sama ilme ilmestyi aina, kuin veljeni löysi jotain huomautettavaa käytöksestäni, siitä asti kuin olin ollut pieni, hän oli käyttänyt tuota ilmettä. Ohittaessani miestä huokaisin syvään. Tämän puolen olin miltein unohtanut, Eliaksella oli paha tapa kytätä tekemisiäni, kommenttoida niitä ja joskus hän kävi ylisuojelevaksi. Olin jo tottunut siihen, vaikka ärsyttikin se välillä.

Sidoin tamman kiinni tallin eteen ja juoksin hakemassa sen harjapakin.
Se oli pinkki, tietty, kuvastaen tammaani hyvin. Sillä välin kuin olin hakenut harjani Elias oli vaeltanut pihalle. Häntä seurasi Ode, joka tuntui hieman hämmentyneeltä. Syystäkin, sillä tiesin, että hän oli jäänyt Eliaksen ulkonäön uhriksi, varsinkin kuin veljeni härnäsi häntä usein. Katselin heitä hetken, kun samalla avasin pakin ja valitsin pölyharjan.
Se oli hyvä valinta, sillä Dolo oli kuorutettu pölyllä ja tunsin tukehtuvani pölypilveen, mikä nousi tammastani, jo yhden harjan vedon jälkeen. Dolo kokeili solmuani hampaillaan. Ärähdin sille nopeasti, mikä lopetti kokeilun, hetkeksi. Pian tamman hampaat kalusivat jälleen riimunarua. Huitaisin Doloa harjalla, jolloin se pärskähti ärtyneenä.
- Siitäs sait, sanoin vahingoniloisena. Tamma oli pölytetty. Elias siirtyi lähemmäs ja nojasi hoitopuomiin.
- Harjaanko tarpeaksi hyvin? Kysyin häneltä, sillä tunsin katseen käsissäni, jokaisen harjanvedon aikana.
- Ihan kelvollisesti, Elias vastasi väliinpitämättömästi.
- Vain niin, huokaisin ja puhdistin tamman jalkoja. Dolo teki sen vaikeaksi, steppaamalla taukoomatta. Sitä hermostutti Eliasksen läsnä olo ja syystäkin.
- Aiotko kenties seurata vierestä kaikkea mitä teen? Dolo hermostuu, huomautin hieman ärtyneenä. Elias ymmärsi vihjeeni, muttei siirtynyt mihinkään.
- En luota tuohon hevoseen. Se on liian arvaamaton, kuriton... Elias aloitti.
- tammamainen? Vaarallinen? Kysyin täydentäen veljeni listan. Hän huokaisi syvään ja kohautti olkapäitään.
- En voi sille mitään, hän sanoi melkein anteeksipyytävällä äänellä.
- Et niin, vastasin ja hymähdin. Siiryin puhdistamaan tamman kavioita. Se nosti jalkansa epävarmasti ja kytäten Eliasta koko ajan. tyynyttelin tammaa parhaani mukaan. Elias liikahti, jolloin Dolo melkein potkaisi minua. Ei kovaa, mutta siinä oli sormistani kyse. Kova kenkä ja hennot sormet, kumpikohan on kovempi?
- Katso nyt, Elias huomautti. Suoristin itseni ja heitin kaviokoukun harjapakkiin. Katsoin suoraan Eliasta silmiin.
- Mitä haluat, että teen? Kysyin hieman tympääntyneenä. Elias mutristi huultaan, osoittaen epätietouttaan.
- Dolo on ollut minulla jo pitkään, joten tunnen sen, eikä mitään ole tapahtunut, selitin, mutta Elias katkaisi sen sanomalla; - vielä.
- Kehtaatkin, huokaisin. Elias hiljeni ja Ode tuli viereeni epävarmana. Hän oli seurannut keskusteluamme hieman kiusaantuneena. Käänsin pääni pois ja purin huultani loukkaantuneena.
- Elias unohdat yhden asian, huokaisin. Katsoin Eliakseen. Kasvoni olivat jännittyneet. Ilmaisin sillä suuttumukseni, jonka Elias huomasi.
- Se on? Mies kysyi. Keräsin hetken ajatuksiani. Mietin tarkkaan miten sanoisin, sillä Elias tarttuisi jokaikiseen yksityiskohtaan ja tunteeseen, jonka ilmaisisin.
- Rakastan tammaani. En pitäisi sitä, ellen uskoisi siihen. En ole tyhmä, enkä yritä liikoja.. Luulin, että luotat, että osaan tehdä oikeat valinnat? Sanat tulivat hieman kovalla, loukkaantuneella äänellä, mutten suostunut pakoilemaan, sitä, etten loukkaisi veljeäni. Elias tunsi sanojeni vaikutuksen. Hän näki loukkaantumisen kasvoiltani, mikä sai hänet huokaisemaan syvään.
- En tiennyt, että näkisit sen noin.. Elias aloitti, mutta äänekäs hieman vihainen tuhahdukseni keskeytti miehen.
- Miten oletit minun näkevän sen sitten? Kysyin. Katsoin häneen suoraan pelottomana, haastavana.
Ensin Elias hämmentyi, kunnes kohtasi katseeni. Miehessä oli ylpeyttä. Hän varmaa luuli olevansa oikeassa.
- Sinun suojelemisesi menee jo vähän yli, sanoin. Sanat loukkasivat Eliasta, enemmänkin kuin olin tarkoittanut. Hetkessä tunsin syyllisyyttä. En kestänyt sitä, enkä tätä, joten otin tamman suitset, irroitin niistä martsarin ja puin ne päälle. Dolo osasi olla kerrankin kunnolla.

Ponnistin sen selkään, ennen kuin Elias ehti edes suutaan avata. Hän katsoi minua huolestuneena, kuin Dolo steppasi allani hieman jännittyneenä. Astellin itseni hyvin, kunnes huokaisin. Tunsin ahdistuvani, joten minun oli pakko päästä kauemmas Eliaksesta ja pian. Painoin pohkeet kiinni Doloon ja kannustin sen raviin.
Elias astahti perääni, mutta Ode tarttui hänen olkapäästään.
- Anna hänen mennä, kuului oden vieno kuiskaus. Elias pysähtyi ja painoi katseensa alas. Enempää en ehtinyt nähdä, sillä minun oli keskityttävä ratsastukseeni. Dolon jännitys ei helpottanut yhtään, joten pompin sen ravin tahdissa ja pelkäsin menettäväni tasapainon, mikä olisi minulle varmaan ihan oikein, sillä ratsastin nyt väärässä mielentilassa, purin sitä Doloon, mikä ei ollut reilua sitä kohtaan. Heti kuin olin päässyt pois ML:än pihasta, minun oli pakko siirtää tamma käyntiin. Se olisi halunnut jatkaa ravaamista, jonka takia protestoi pidätettä vastaan, mutta siirtyi lopulta käyntiin. Annoin hieman pohjalla perään ja huokaisin. Ajatukset pyörivät päässäni yhtenä massani, vuorosta tunsin loukkaantumista, vuorostaan syyllisyyttä, vuorostaan en ymmärtänyt Eliasta, vuorostaan ymmärsin. Hänen epäilyksensä Doloa kohtaan, loukkasi, mutta ymmärsin myös, että veljelläni oli omat motiivinsa. Hän ei tuntenut Doloa ja huomasi myös, että se oli kuriton ja välillä arvaamaton, mutta hänen pitäisi tietää, etten vaikka kuinka rakastaisin, en koskaan ottaisi hevosta, jonka kanssa en pärjäisi. En haluaisi olla töykeä, en haluaisi sanoa asioita, joitten tiedän satuttavan, mutta välillä ne tulevat ulos suusta, kuin itsestään. Kadun sanoja, heti kuin huomaan niiden vaikutuksen. Tänään oli semmoinen kerta, mutten voinut olla sanomatta, en vain voinut olla hiljaa enää.
- Teinkö todella niin väärin? Kysyin ja rapsutin Dolon kaulaa. Se oli jo aikoja sitten pysähtynyt, mitä en huomannut, sillä olin niin ajatuksissani, josta Elias olisi jälleen torunut minua. Mieleni teki välillä ravistaa häntä ja sanoa, ettemme kaikki voi olla niin täydellisiä ja hyviä kuin hän itse, että olen vain ihminen, että teen virheitä. Liun alas selästä ja tunsi kovan hiekan jalkojeni alla. Se oli jotenkin lohduttavan tasainen, turvallinen ja tiesin, ettei mitään kävisi.
- Olen pahoillani, huokaisin tammalle, vaikka se ei ymmärtänyt, mutta sanojen sanominen toi pientä lohtua.
Käänsin tamman takaisin tallia päin.

Ympärillämme puhalsin lempeä tuuli, joka liikutti puitten oksia, niillä istuvat linnut lehahtivat lentoo, mitä Dolo säikähti hieman. Rauhoittelin ja pidin ohjia tiukasti kädessäni. Hetken päästä Dolo jatkoi matkaa, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Olimme pian pihalla, mutten nähnyt Eliasta missään. Toin Dolon kentälle. Päästin tamman vapaaksi. Se paineli lujaa luotani. Tamma laukkaili ja pukittelikin hieman. Se yritti tulla ärsyttämään minua, mutta ajoin sen pois. Katselin Dolon menoa ja pudistelin päätäni. Jossain välissä Ode oli ilmestynyt aidan viereen. Hitaasti menin hänen luokseen.
- Älä sano, huokaisin. Katsoin Odea anoen. Ensin tämä näytti luopuvan, mutta lopulta hän avasi suunsa.
- Olet tärkein asia maailmassa, eikä hän halua, että sinulle sattuu jotain, Ode sanoi.
- Tiedän, vastasin hieman surkeana. Ode laski kätensä olkapäälleni. Käänsin katseeni maahan, sillä syyllisyys velloi sisälläni. Ode tunsi minua sen verran, että osasi arvata mitä ajattelin.
- Hän ei syytä sinua, hän sanoi. Purin huultani, kuuntelin sanat hiljaisena ja kärsivänä. Pudistin päätäni, sillä tunsin kyyneleitten pyrkivän ulos, mutten voinut antaa niille periksi, joten parhaani yritin tyynnytellä itseäni.
- Missä hän on? Missä Elias? Kysyin. Ääneni vapisi hieman. Saanen sanat kuullostamaan, kuin olisin vielä pikku tyttö. Ode mietti hetken, kunnes näki anelevan ilmeeni.
- Hän meni katsomaan Danvea, hän sanoi. Olin lähellä, etten hypännyt aidalle, mutta muistin Dolon. Katseeni siirtyi siihen, kunnes katsahdin Odeen.
- Mene, kyllä minä hoidan, hän sanoi. Nyökkäsin kiitollisena ja suorastaan pinkaisin juoksuun.

Matka tuntui kestävän ikuisuuksia ja mietin mitä sanoisin Eliakselle, millä aloittaisin. Hidastin vasta kuin näin hänen leveät hartiansa ja kuluneet farkkunsa. Mies nojasi aitaan mietteliäänä. Kävelin hitaasti, kunnes olin aivan Eliaksen vierellä. Hän ei tuntunut huomaavan minua, kunnes kosketin miehen rannetta. Hitaasti laskin sormeni sen päälle ja huokaisin syvään. Se sai Eliaksen hätkähtämään. Hän kääntyi minua kohden ja tarttui kädestäni. Miehen katseessa oli katumusta, lämpöä ja huolta.
- Olit oikeassa, hän huokaisi. Sanat yllättivät minut, mkä varmasti näkyi kasvoiltani, sillä Elias silitti hiuksiani. Painoin katseeni hetkeksi alas ja käänsin päätäni hämilläni.
- Olen liian suojeleva sinusta, Elias selitti. Hetkessä katsoin jälleen häntä. Kasvoillani oli nyt lempeä ja rento hymy, joka taisi yllättää Eliaksen.
- Olet isoveljeni, sanoin.
- Mutta, Elias aloitti, mutta painoin sormeni hänen huulilleen.
- Ei muttia, sanoin. Tiesin, että asia tulisi käsitellä. Tulisi kuulla selityksiä, tulisi myös kuunnella selityksiä, mutten jaksanut käsitellä asiaa, sillä se toisi paljon tuskaa, minkä en halunnut pilaavaan niin kaunista päivää. Elias vaistosi tai arveli, mitä ajattelin, joten hän antoi olla tällä kertaa. Mistä olin syvästi kiitollinen ja osoitin sen nojaamalla miehen olkapäätä vasten.

18.7

Kuumuus ei helpottanut yhtään. Tunsin kuinka t-paitani liimautui selkääni vasten. Kuuma tai ei, niin hevoset piti liikuttaa. Dololle oli alunperin suunniteltu treeni ohjelma, mutta olin livennyt siitä jo aikoja sitten, joten lopulta hylkäsin sen kokokaan. Sen sijasta perustin ratsastukset fiiliksen ja sään mukaan. Se toimi hyvin, ainakin tähän asti. Mukanani minulla oli kassi, johon olin pakannut ratsastus vaatteet, sillä sietämätön kuumuus teki mahdottamaksi pitää ratsastushousuja, joten olin ne pakannut kassiin ja vetänyt puuvilla caprit jalkaani. Tallin piha kylpi auringossa. Hevoset seisoskelivat tarhoissa laiskanoloisina. Joidenkin leuat jauhoivat heinää, mutta toiset keskittyivät huitomaan paarmoja. Olin suihkuttanut paljaat kinttuni hyönteiskarkotteella, sillä jostain syystä paarmat suorastaan rakastavat minua, mutta saan niiden puremista isoja, punaisia ja kipeitä paukamia, joten oli ehdottoman tärkeää suojata itseni. Mukani oli myös hevosille tarkoitettu hyöteiskarkoite, josta olimme kiistelleet veljeni kanssa.
Hän luotti etikan voimaan ja piti hyönteiskarkoiteita humpuukkina, minkä kiistin äänekkäästi ja huomautin, ettei se haissut kuin etikka. Lopulta hän oli taipunut ja olin hymähtänyt tyytyväisenä. Kävellessäni kohti pihattoa, törmäsin Odeliehin.
- Hei, huokaisin.
- Mietinkin, että milloin näkisin sinua, Odelie vastasi hymyillen. Pujahdin pihaton puolella ja tähysin Doloa. Se oli vähän matkan päässä ja selvästi huonolla tuulella, minkä arvelin johtuvan paarmoista, jotka kiusasivat sitä herkeämättä. Kaivoin hyönteiskarkotteen kassistani.
- Doloo, kutsuin tammaa. Se käänsi päänsä minua kohden ja hörähti. Lopulta tamma lähti luokseni. Se nyökytti päätään innostuneena. Hyvä kuin sain edes otetta tamman riimusta.
- Slow down, sanoin huvittuneena ja rapsuttelin tamman kaulaa. Samalla suihkautin karkotetta. Dolo säpsähti ääntä, mutta tyynyttelin sitä.
- Ei ole vaarallista, selitin tammalle. Sen jälkeen lähdin taluttamaan Doloa kohti porttia, jonka Odelie ystävällisesti avasi.

Vein tamman tallin eteen ja sidoin sen kiinni. Dolo ei tietenkään ollut tyytyväinen, sillä se ei päässyt pakoon paarmoja sidottuna. Tamma luimi ja heitti päätään. Se potki takajaloillaan mahaansa, sillä paarmat hyökkivät taukoomatta sen kimppuun. Ryntäillä tamma oli varmaan neljä miltein samassa kohdassa, joten tapoin ne kaikki yhdelle lyönnillä. Dolo steppasi taakse päin, mutta pysähtyi lopulta. Se seisoi jännittyneenä ja häntä huiskien paikoillaan. hetken päästä näin kuinka Ode talutti innokasta oriaan. Katselin Simoa, tuota melkein kolme vuotiasta ponioria. Se oli kehittynyt hyvin ja lihaksistoa löytyi, mutta minusta Oden tulisi antaa orin varttua enemmän, ennen kuin aloittaisi täysipainoitteisen ratsastamisen. Tietenkään minulta ei kysytty, kuin Dean ja Ode suunnittelivat Simon tulevaisuutta. Eihän sillä oikeastaan minulle ollut suurta merkitystä. Odelie teki kuin haluisi, niin kuin aina.
- Odota tässä, sanoin ja kipaisin tamman harjapakin. Sen ajan Dolo sentää pysyi aloillaan, mutta minut nähdessään se kuopi kärsimättömämänä. Pistin askeleeni vauhtia, kunnes seisoin jälleen Dolon vierellä. Ode oli tuonut Simon ja laskenut siltä ohjat maahan, katselin kateellisena, sillä jos tekisin niin, niin Dolo painuisi tuhatta ja sataa karkuun, varmasti sotkeutuen ohjiinsa, joten kaikella suosiolla sidoin tamman kiinni. Ensin tutkin, oliko sillä paukamia, valitettavasti löysin niitä sään kohdalta.
- Se siitä ratsastamisesta sitten, huokaisin. Levitin puremiin jotain pahalta haisevaa rasvaa. Dolo ei pitänyt suihkepullon äänestä, joten suihkautin sitä vanhaan rättiin ja sillä pyyhin tamman karvaa.
- Kohta helpottaa, sanoin Dololle rapsutellen sen kaulaa. Hyönteiskarkote toimi, sillä paarmat jättivät ne kohdat rauhaa, johon olin sitä hieronut. Ilahduin asiasta ja hieroin tamman mahan alusen sillä. Tätä tehdessäni, en ollut huomannut lähestyvää hahmoa, kunnes kuulin Simon hirnahtavan. Kulmat rytyssä katsahdin lähestyvään henkilöön. En tunnistanut häntä, vasta kuin tuo poika seisoi Simon vierellä. Ori oli ratketa nahoistaan, toisin kuin Dean. Hän rapsutteli oria ja tervehti Odea hieman viileästi.
- Dean? Kysyin ihmeissäni. Poika kääntyi ympäri ja kohtasi katseeni. Hänen ihonsa oli päivittynyt ja hiukset lyhentyneet, mutta kyllä se oli Dean.

Katsoimme toisiamme hämmentyneenä, mikä huvitti suuresti Odelieta. näin naisen pidättelevän naurua. Lopulta Deanin kasvoille levisi hymy. Hän tuli luokseni ja rutisti minua. Ennen kuin ehdin reakoida, Dean painoi huulensa huulilleni.
- Dean, huokaisin syvää, kuin poika suostui päästämään minusta irti.
- Meg, hän vastasi lempeästi. Poika silitti kasvojani ja katsoi minua. Hän pujotti sormiaan hiuksiini. Ne olivat kiinni, mutta Deanin onnistui irroittaa muutama suortuva. Katsahdin häneen huvittuneena.
- Minkälaista oli? Kysyin uteliaana. Ode toi Simon vähän lähemmäs, sillä hän oli myös utelias kuulemaan mitä Deanilla oli kerrottavanaan. Paremmin en olisi voinut kysymystäni valita, sillä se toi innostuneen pilkkeen Deanin tummiin silmiin. Hän näytti pakahtuvan innosta, jolloin huokaisin.
- Se oli uskomaton paikka, sinun olisi pitänyt nähdä, Dean aloitti. Hän hymyili ja piti käsistäni kiinni.
- Kerros nyt jotain, Ode kysyi, mutta Dean ei näyttänyt häntä kuulevan. Poika vilkaisi naiseen nopeasti kunnes jälleen katsoi minua. Se oli minusta huvittavaa, mutta suloista. Naurahdin Deanille lempeästi. Hetkessä kiedoin käteni hänen kaulalleen.
- Kerro myöhemmin kaikki, mutta minulla on tässä vähän tekemistä, sanoin ja osoitin Doloon. Dean kietoi kätensä lantiolleni, eikä olisi halunnut päästää irti.
- Odota hetki, niin haen Devilin, niin Dean voi ottaa Simon, Ode sanoi ja lähti.
- Oliko ikävä? Dean kysyi ja katsoi minua kulmiensa alta. Vastasin katseeseen.
- Tietty, totesin. Dean päästi irti loukkaantuneena.
- Tietty, siinä kaikki mitä saan, senkin kylmä tyttö, hän tuhahti. Silloin lähestyi poikaa ja tartuin hänen kauluksestaan. Nojauduin vähän lähemmäs, kunnes nenäni melkein kosketti Deania.
- Maailmani pysähtyi kuin et ollut täällä, sanoin sanat, mahdollisimman vakavasti, vaikka hymy pyrki huulilleni. Dean näytti hölmistyneeltä.
- Ole vakavissasi, hän huokaisi avuttomana. Silloin suutelin poikaa nopeasti,
- Hupsu, kuiskasin hänelle. Dean katsoi minuun lievästi huvittuneena.
- Öhöm, Kuului Odelien ääni. Hän piteli Devilistä ja katseli meitä huvittunteena. Katsahdin häneen.
- Pääsemmekö sinne maastoon, vai onko teillä rakastavaisilla liian kiire? Oden ääni pysyi suhtkoht tavallisena, mutta hänen silmissään oli ilkikurinen pilke. Päästi Deanista ja huokaisin. Odelie olisi aina Ode, minkä sille mahtaa. Ajan kanssa hän ei enää järkyittäisi minua.

Käännyin Dolon puoleen ja harjasin sen nopeasi. Puhdistin kaviot ja tarkastin jalat. Tamma heittelehti paikallaan, sitä stressasi Odelien orit. Dean löysi tiensä Simon luo, joka steppasi innostuneena. Hänellä oli kaikki työ pidellä se kurissa, kuin taas Odelie vie Deviliä kauemmas, sillä se oli huomannut Deanin, eikä hän kuulu orin lempi-ihmisiin.
- Haen vain suitset, niin lähdetään, huikkasin ja kipitin tallin puolelle. Sielä vastaani tuli viileä ilma-aalto, mutta minulla ei ollut aikaa jäädä nauttimaan siitä, sillä Deania ja Odea ei olisi hyvä jättää kahdestaan pitkäkäsi aikaa - räjähdysaltistilanne.
Löysin tamman suitset ja otin ne mukaani. Palasi paahtavaan aurinkoon, joka onneksi aina välillä peittyy ohueen pilviharsoon. Palatessani Ode ja Dean keskustelivat antoisasti.
- Onko totta, että Eliastakin näkyy täällä? Dean kysyi ja katsoi minuun.
Pujotin Dololle ohjia kaulalle, joten en heti vastannut.
- Totta on, sain sanotuksi. Dean katsoi merkitsevästi Odeen, joka käänsi katseensa pois. Dolo kieltäytyi ottamasta kuolainta, mutta lopulta sen oli taivuttava tahtooni, silloin tamma yritti sylkeä kuolaimia suustaan.
- Sinä varmaa pidät paljon Eliaksesta, Dean sanoi vihjaavasti ja katsoi Odeen. Tämä näytti ensin punastuvan, kunnes mulkoili Deania murhaavasti.

Ode kääntyi ja nousi Devilin selkään. Ori terästyi heti. Dean teki samoin. Hän asetteli itsensä Simon selkään ja otti ohjat käteensä.
- Muistankohan, kuinka tätä enää ohjataan, hän sanoi huvittuneena. Tästäkin kommentista Ode mulkaisi poikaa. Jouduin miettimään hetken, miten pääsisin tammani selkään. Sillä en ollut kuin muutama sentti Doloa korkeammalla, mutta lopulta kiedoin käteni sen kylkeen ja tartuin harjasta. Ponnistin voimakkaasti ylöspäin, mutta Dolo yritti lähteä altani, se kuitenkin antoi minulle lisäpotkuja ja pitkän kiemurtelun jälkeen istuin tamman selässä. Tiesin näyttäväni huvittavalta, mutta se ei minua estänyt, eikä Doloa. Se steppasi edes takas ja pyöri paikoillaan. En voinut kuin pitää harjasta ja antaa Dolon rauhoittua itsekseen. Näytin mielestäni tyhmältä kahden lihaksikkaan orin vierellä, mutta kannoin itseni hyvin ja ratsastin tammaani ylpeänä. Se on rasavilli, nuori, mutta ainutlaatuinen, joten en varmasti jäisi kahden hienon orin varjoihin. Olimme kaikki selässä, joten katsoin Odeen.
- näytä tietä, sanoin hänelle. Ode ymmärsi sanani ja lähti johdattamaan meitä pois pihalta. Dolo käveli jännittyneenä, mutta yritin parhaani saada sen rentoutumaan. Kuin pääsimme maastopolulle, en voinut pidätellä tammani, joten painoin pohkeeni kiinni ja siirryin raviin. Dolo askelsi reippaasti ja ohitti Devilin epäluuloisena, mutta kuin ori jäi taakse, niin tammaa ei pidätellyt enää mikään. Se venytti kaulaansa ja lähti kiihdyttämään ravia. Kiedoin sormeni lujasti kiinni Dolon jouhiin ja annoin sen mennä. Lopulta ravi kävi sietämättömäksi, joten nostin laukan. Dolo, luojan kiitos, ei pukittanut ollenkaan. Se laukkasi innokkaasti, mutta pysyi hallinassa.

Olimme pellon reunassa, joten Ode ja Dean uskalsivat myös antaa hevostensa laukata. Siitä kehkeytyi oikea laukkakisa, jonka jokainen voittaa. Simo jäi jälkeen, jo kokonsa takia, joten Dolo ja Devil ottivat mittaa toisistaan. Devil kiihdytti, jättäen Doloa taakseen, mutta tamma pinkaisi perään, siinä minulla oli pitelemistä. Pellon reuna päättyi ojaan, joka oli suhtkoht leveä ja siitä nousi korkea penger kohti tietä. Dolo saavutti Deviliä ja oja lähestyi uhkaavasti, lopulta Devil pysähtyi sen reunalle, mutta Dolo hyppäsi. Puristin silmäni kiinni puhtaasta pelosta ja tunsin vain kuinka tamma kiipesi multaisaa reunaa ylös. Lopulta se sai etujalkansa tielle ja ponnisti ylöspäin. Olin liukua alas selästä, mutta onnekseni pitelin kiinni harjasta. Dolo kuopaisi levottomana. Suoristin itseni ja hengittelin.
- Aikamoinen loikka, Dean kommenttoi saavuttaessaan meidät. Hengittelin ja tyynyttelin itseäni. Rapsuttelin Dolon kaulaa ja painoin silmäni kiinni. Katsahdin taakseni ja näin penkereen n. metrin allani. Puhalsin ilmaa keuhkoistani ja värisin pelkästään katsomisesta.
- Tästä ei sanotta Eliakselle, sanoin. Dean rypisti kulmiaan.
- Hän pitää Doloa muutenkin jo vaarallisena. Tämän kuullessaan, päätin sanani huokaukseen.
- Mitään ei käynyt, joten mitä hän hermoilee? Dean kysyi. Tämän kuuli myös Ode, joka ratsasti pysäytti.
- Mitään ei käynyt, mutta jotain olisi voinut käydä, hän sanoi.
- Sitä minäkin. Hänen täytyy suojella minua, aina! huudahdin turhaantuneena. Odelle oli lempeä ilme ja Dean näytti surulliselta.
- Se on Elias, hän huokaisi. Nyökkäsin ja huokaisin. Tämän jälkeen jatkoimme lenkkiä, hieman rauhallisemmissa merkeissä. Dean selitti matkastaan ja kuritti Simoa, kuin me kuuntelimme ja ihastelimme. Sain tehdä töitä, että pysyin tammani selässä ja loppumatkasta tunsin jaloissani kulkevan maitohapon. Ne tärisivät ja minulle tuli hieman paha olo.
- Kaikki kunnossa? Ode kysyi. Hän ratsasti minun vierelläni, vaikka tammani oli hieman eri mieltä.
- Jep, vastasin mahdollisimman uskottavasti. Ode nosti kulmiaan epäuskoisena, muttei sanonut mitään. Tulimme alas selästä ja taluttelimme hevosia, ennen kuin veimme ne talliin. Dean seurasi onneksi Odea, jättäen minut tokenemaan rasituksesta, jonka tamma oli tarjonnut. Otin siltä suitset pois, pyyhin hiet ja vien Danven kanssa loppu päiväksi ulos. Suihkuttelin molempiin tammoihin vielä hyönteiskarkoitetta, kunnes lähdin etsimään Odelieta ja Deania.