Solinan ja Veijon toilailuja

20.1.2010
Kiirettä pitää. Koitan järkkäillä tallipaikkoja kotona asuville hevosilleni, juuri nyt kun ei aika anna myöden juosta niitäkin ruokkimassa ratsastettavien ja töiden välissä. Kerkesimpäs kuitenkin Veijoakin moikkaamaan!

Tutkin kaikki taskut ja penkinvälit kiroillen mielessäni, ei voi olla totta, että puhelin oli taas kadonnut! Juuri kun olisi enemmänkin soiteltavaa ja sumplittavaa. No, ei auta. Paiskasin autonoven kiinni ja kuljin puolijuoksua talliin. Irtojuoksutuspäivä, ei tälläisessä kiireessä kannata kait muutakaan tehdä. Veijollakin kaksi vapaata peräkkäin, saa nähdä miten paksumaha innostuu kirmailemaan. Nappasin tallista suitset, liinan ja juoksutusraipan, lähinnä siltävaralta, että kentällä olisi muitakin. Kuljin tarhalle, Veijo odottelikin minua tarhan kaukaisimmassa nurkassa, häntä portille päin. Koitin huudella sitä, rapisuttaa pussia, vaan ei. Pakko se oli lähteä tarpomaan upottavaan umpihankeen. Veijo käänsi välillä päätään, kuin ilkkuakseen minulle, "onko nyt hauskaa?". Sitten se lähti kävelemään(!) kuin kohti, mutta juuri kun olin ylttämässä sen pitkiin jouhiin sormillani, ori käännähti kannoillaan ja ampaisi laukalla tanner tömisten takaisin tarhan perälle. Ihan kuin näin olisi käynyt joskus ennenkin? Vihoviimeinen asia tulla kiireellä Veijoa liikuttamaan. Pitää huomena käydä jo heti aamusta, kun kerran vasta iltavuoro on töissä. Tarvoin orin jälkiä sen luokse, tälläkertaa se seisoskeli ihan nätisti, ja sain sen suitsittua.

Tarpominen takaisin tarhan portille ei innostanut. Keräsin liinan toiseen käteeni ja mittailin Veijon leveää selkää. Jos oikein reippaasti ponnistaisi, onnistuisinkohan kiipeämään oriin selkään ilman koroketta?
Otin vauhtia ja ponkaisin. Onneton loikka päätyi siihen, että sain juuri ja juuri itseni makaamaan mahalleni Veijon selälle. Ja silloin ori päätti, että nyt lähdetäänkin sitten portille, mitä sitä aikaa hukkaamaan. Veijo nosti laukan ja syvän oloisessa hangessa ei suuren hevosen laukka ole sitä tasaisinta menoa, etenkään jos makaat mahallasi, toppavaatteet päällä hevosen liukkaalla talvikarvalla. Sinnittelin pienen matkan selässä, jouhissa roikkuen ja hammasta purren, sitten oli pakko luovuttaa. Luisuin sievästi lumihankeen. Veijo pysähtyi kuin seinään ja kääntyi katsomaan, että "Mitä ihmettä, eikö tarkoitus ollut päästä kyydillä portille asti?". Ei paljoa muuta kuin naurattanut, kun keräilin liinaa maasta ja puistelin lumia takin kauluksesta. Päätin, että taitaa kaikkein helpoin olla vaan kävellä portille. Veijo tulla lönkötti perässä, kun tarvoin hangessa edelleen puistellen lunta vaatteiden välistä. Päätin hakea ohjat tallilta, siltä varaslta, että alkaisi uudestaan haluttaa istua suuren orin leveässä selässä.

Serenin koulukenttä oli autio, suuntasimme siis sinne. Otinkin Veijon ensin ympyrälle, saisi alkuverkata sen vähän rauhallisemmin, ja hallitummin, kuin mitä irtojuoksutettuna ikinä. Ori löntysteli ympyrällä venytäen kaulaansa nuuhkiakseen kentän uusia hajuja. Kokeilin vähän orin herkkyyttä ääniavuille, ja pysäyttelin sitä pitkin ympyrötiä. "Pruuuuuu", ja ori stoppasi kuin seinään. Mukavia nämä muiden kouluttamat työhevoset. Itse tuskin pystyisin samaan... Sitten olikin ravailujen aika. Ori ampaisi pienestä maiskautuksesta laukalle, pukittikin (sellainen onnettoman työhevospukin), ja parin kierroksen jälkeen sain sen raville. Se siitä ääniapujen toimivuudesta. Veijo esitti yllättävän lennokasta ja reipasta ravia, vaikka kentälläkin oli lunta ihan kiitettävästi. Juoksutin sitä molempiin suuntiin, käyntiä ja ravia ja pätkät laukkaakin, vain kokeillakseni,että nostaako se laukat liinassa vieläkin sujuvasti.

Sen jälkeen laskin orin irti. Veijo ei alkuun hoksannut, vaan kulki perässäni kuin koira. Jonkun toisen orin kohdalla olisin ehkä ollut huolestunut, jos joku olisi noin varjona perässä kulkenut. Veijon ollessa kyseessä ei syytä huolestumiseen ole. Kohta ori loikkasikin ohitseni laukalla ja kiersi kentän muutamaan kertaan, vinkuin ja loikkien mullinloikkia. Ilmeisesti se siis lopulta huomasi olevansa vapaana. Mietiskelin, että miksi Veijo ei tarhassa yleensä loiki noin, olisi sieläkin tilaa pomppia ja loikkia, isollakin hevosella.

Veijo hölkkäili nättiä ravia edelleen. Laukkakin oli irtonaista ja lennokasta, raskaasta rakenteesta huolimatta ori liikkui ihmeen kevyesti (ja upeasti, ainakin omistajansa mielestä). Keksimpä sitten melkoisen idean. Hain estekentän reunalta kaksi tolppaa ja puomia ja viritin pienen esteen kentän reunalle. Veijo tarkkaili puuhiani turpa kiinni puomeissa, kiinnostuneena jokaisesta liikkeestä. Sitten innostin Veijon juoksemaan kanssani ja suuntasin esteelle. Ori jäi esteen toiselle puolelle toljottamaan, että miksi ihmeessä sinä siitä oikein menit. Este taisi olla kolmenkymmenen sentin pintaa. Kokeilin uudestaan. Juoksin orin vierestä, tälläkertaa Veijo lähti mukaan, päätään viekellen se tuli esteelle ja melkein pysähtyi, sitten loikkasi valtavan loikan pienelle esteelle. Esteen jälkeen jatkui ilottelu, pukin tynkää ja loikkaa lenteli kiitettävään tahtiin. Ja yllätyksekseni Veijo suuntasi itse esteelle uudestaan, toinen hyppy olikin jo huomattavasti hillitympi. Taisi ori innostua, kolmatta kertaa se ei sentään hypännyt itsekseen. Nappasin liinan orin kuolainrekaasta läpi lenkin ja juoksin sen kanssa esteelle, päästäen sen ennen estettä hyppäämään itse. Veijo hyppäsikin hyvin, esteen jälkeen se ravaili lehkien, päätään heilutellen ja jalkojaan nostellen liioitellusti. Se saikin riittää, Veijo kun ei rakenteeltaan mikään estehirmu ole, vaikka tykkääkin hyppiä.

Loppukävelyt käveltiinkin kentällä, kiipesin orin selkään, tälläkertaa korokkeelta Serenin pihassa. Vähän se piti raviakin koittaa, ori kun tuntui niin hyvältä ja letkeältä. Sitten suunnistimme kohti tallia. Veijo oli hionnut vähäsen, joten harjailin ja loimitin sen, ja se sai jäädä jo talliin. Pudotin vielä porkkanan kuppiin, kun kiirehtiminen palasi mieleeni ja olikin jo aika ajella toiselle tallille.

24.1.2010

21. päivä Veijo vietti taas jälleen kerran vapaata. Melkein huono omatunto kolkuttelee, kun muut hevoset vievät ajan Veijolta, joka ei vapaapäivistä sekoa saati kuumu.
Toissapäivänä sitten käytiin maastoilemassa, ja eilen tapailtiin koulukiemuroita kentällä. Veijo oli oikein reipas ja meneväinen, samoissa jutuissa ongelmat, kuin ennenkin.

Tänään sitten lähdettiin porukalla Ansakujalle, näyttelyihin. Kolmen orin voimin osallistumisessa saattaisi olla pienoista ongelmaa, onneksi oli Jukka apukäsinä mukana, ja yksi oreista esittäytyi kotitalliltaan.

Huristelimme aamulla ensin nappaamaan Boriksen kyytiin Simoralta, sitten ajeltiin Mêl Serenin pihaan. Boris, nuoresta iästään huolimatta, malttoi matkustaa yksinkin varsin mallikkaasti. Vähän se stressasi, ja karva oli kiharanaan hiestä, mutta eiköhän stressinpoistaja Veijo helpottaisi kohta varsan oloa.
Jukka jäi autolle seurustelemaan Boriksen kanssa, kun minä kuljetussuojia sylissä kantaen kiiruhdin tallille. Nica oli pyynnöstäni jättänyt Veijon sisälle, sielä ori nuokkui karsinassaan.
"Heippa ukkeli!" sanoin iloisesti. Veijo hätkähti hereille ja laiskasti liikahti kupilleen katsomaan, että toinko edes herkkuja. Avasin oven ja menin orin karsinaan. Veijo puhalsi lämmintä ilmaa suurista sieraimistaan poskilleni, hamusi huulillaan hiuksiani, eikä meinannut millään uskoa, että niitä herkkuja ei ole - ei tule. Pujotin riimun orin päähän. Näyttelysuitset laittaisin vasta paikanpäällä, Jokeri lupaili meille pari karsinaa lainaan, että saadaan pojilta karvat ojennukseen. Pakkasta oli vain -13'C, joten Veijokin saisi matkustaa ilman loimea. Tosin Borikselle pitänee laittaa villaloimi, jos meniataan saada se kuivaksi ennen arvostelua.

Veijo ei niinkään välitä kuljetussuojista, eikähän se kyllä kopissa meuhkaakaan. Varmuuden varuiksi, ettei tule hokin polkemia ja ikävästi punaisia vuohiskarvoja. Liitin ketjunarun orin riimuun, ja talutin sen pihalle. Jukka laskikin ja lastaussillan, ja Boris hirnahti kopista uteliaan pelokkaana. Veijo vastasi pienellä möreällä hörähdyksellä. Vaikka Veijo ei mikään pikkuvarsojensyöjäpeto olekaan, niin laitoimme varmuudeksi pleksin orien väliin. Ettei tuli kahinoita pienessä tilassa, kun tutustutaan. Boris vähän steppasi kopissa, peruutteli ja kuopi jalallaan. Talutin Veijon sisälle autoon, se tulla lönkytti tasaisen varmaan tapaansa. Jukka sulki takapuomin ja minä sidoin orin kiinni. Veijo koitti haistella Borista, mutta pleksi esti sen tehokkaasti.
"Koittakaahan nyt tulla toimeen..." juttelin, samalla kun täytin heinäverkkoa.

Kaivoin autosta Boriksen pikkuruisen fullneck villaloimen, joka sille oli tarkoitus nyt laittaa. Irrottelin narut riimusta ja kaulapannasta, ja kiinnitin liinan riimuun, kiertäen sen varmuuden vuoksi orin turvan päältä. Jukka avasi takapuomin, ja pikkuori peruutti nätisti alas kopista. Veijo vähän ihmetteli, että tännekö se seuralaishevonen sitten jääkin... Jukan pidellessä Boriksen narusta harjasin orin karvan ojennukseen ja loimitin sen. Kaikki ne uudet tuoksut ja hevoset ja maisemat meinasivat saada pikkuorin pään vallan pyörälle, se vain nuuhki ilmaa ja tuijotteli. Kun loimikin oli paikoillaan, oli aika laittaa Boris takaisin koppiin. Pikkuherra olikin erimieltä, jumittui lastaussillalle ja huuteli tarhaileville hevosille. Jukka nosteli orin jalkoja yksi kerrallaan, ja lopulta saatiin poika koppiin ja porkkanat sille suuhun. Vähän turhan paljon ohjelmaa lyhyessä ajassa vasta vieroitetulle varsalle. Jukka sulki puomin ja nosti lastaussillan, minä sidoin orin uudestaan kiinni, kahdella narulla riimusta ja yhdellä kaulapannasta.

Sivuovi vielä kiinni, sitten ihmiset (& Veijon tavarat) autoon ja menoksi. Matka sujui hyvin, pojat tulivat ilmeisesti juttuun, kun koppi ei tainnut heilahtaakaan. Lopulta saavuimmekin Ansakujan pihaan, tunnin jäljessä aikataulusta. Tohinalla lastaussilta alas, ensin Boris ulos kopista ja talliin, sitten Veijo perässä. Arttukin oli otettu sisälle, ja jokapuolella oli ihmisiä, tuttuja ja vieraita hääräilemässä. Borista vähän jännitti, se katseli uteliaana tallin tohinaa kaltereiden välistä. Veijo rouskutti heiniään, eikä ollut moksiskaan, Arttu huuteli ulkona oleville kavereilleen. Veijo ja Arttu olisivat luokassa 1, ja aikaa luokan alkuun oli reilu puolisen tuntia. Artulle pitäisi väkertää letit, eli ei kun työn touhuun. Boris olisi vasta luokassa 5, eli sen kanssa ei niin kiirettä pidä.

Artun letit valmistuivat ennätysajassa (ja olivatkin kyllä vallan sen näköiset), vielä piti suitsia molemmat isot oriit ja lähteä pihalle käveleskelemään. Jukka talutteli Veijoa, joka ei korvaansa lotkauttanut hälinälle. Arttu sensijaan leijaili sivuttain vierelläni, nykien päätään ylöspäin, puhisten ja tuhisten ja kyttäillen kaikkea alkaen lastenvaunuista jonkun pudottamaan kahvimukiin. Ensin olisikin vuorossa Arttu, joka arvosteltaisiin luokassa toisena. Maneesissa oli paljon katsojia, ja sekös orillä jännitti. Kävelystä ei meinannut tulla mitään, paikallaankin oli Niin hankala seistä, kokoajan piti huutaa ja meuhkata. Muistin juurikin, että minkätähden niin paljon tykkään noista rennon rauhallisista tupsujaloista... Ravilla Arttu kuitenkin loisti, vaikka vähän sivuttain juoksikin, kytäten milloin mitäkin. Jännittyneenä askel oli ehkä vieläkin liioitellumpi kuin rentona, ori suorastaan lensi. Tuomari kiitti, ja huojentuneena talutin hermostuneen orin pois.

Artun naru Jukalle, vaihdossa Veijo. Ihana, kiltti, rauhallinen, suurenmoinen Veijo. Orin vuoro olisi seuraavan jälkeen, kokeiltiin vähän hölkkäilyä edestakaisin, ja Veijo olikin varsin reipas ja mukava. Sitten kutsuttiinkin arvosteltavaksi Ferdinand Robust, ja astelimme Veijon kanssa maneesiin. Orin pitkä vaalea harja hulmusi sen kävellessä, ja joku katsomosta kuului kehaisevan, että ompas siinä upea hevonen. Ja onhan siinä. Veijo käveli rennosti, mutta reipaasti, seisoi hievahtamatta paikoillaan, ryhdikkäänä, suorastaan poseeraten, ja ravailukin meni nappiin. Tuomarin kiitos, ja hevonen ulos maneesista.
"Hieno poika!" totesin hymyillen, ja taputin oria kaulalle. Veijo näytti juuri siltä, että tiesikin olevansa Hienoin poika. Yhytimme Jukan ja Artun vähän kauempaa, kävelemästä, Arttukin oli näköjään vähän rauhoittunut. Vielä viisi arvosteltavaa oria, sitten olisi palkintojen jako luokasta 1.

Kävelimme orien kanssa lähemmäs maneesia, kun kuulutettiin kaikki luokan 1 hevoset maneesiin. Jukka halusi taluttaa Artun, vaikka se hälinässä hermoilisikin. Veijo vaan kävellä löntysti. Tuomari pyysi hevoset tiettyyn järjestukseen maneesiin. Veijo piti asettaa ensimmäiseksi riviin, Artun molemmin puolin jätettiin aika reilusti tilaa, ori kun ei malttanut sitten yhtään seistä. Kaiuttimista kuului rahahdus, jota Arttu tietenkin säikähti, sitten alkoi kuulutus:
"Luokan yksi palkitut. Luokka oli todella tasokas, tuomarilla oli todellakin työtä laittaa hevoset järjestykseen. Ensimmäinen palkinto, ja EO-serti menee kuitenkin noricuminhevosori Ferdinand Robustille!" Yleisö taputti. Hymyni ylsi varmasti vähintään korvasta korvaan, ja piti suorastaan keskittyä, ettei liikutuksen kyyneleet vallanneet silmiä. Tuomari avustajineen käveli kättelemään ja antamaan palkinnot.
"Onneksi olkoon! Ferdinand on todella massiivinen, hyvin lihaksikas ja komea ori." sanoi tuomari hymyillen. Minäkin hymyilin, ja sain soperrettua jotakin kiitokseen viittaavaa, ja kaijuttimista kajahti luokan seuraavat sijoittuneet. Minä pystyin keskittymään vain silittelemään Maailman Upeinta Veijoa, joka nautiskeli huomiosta täysin siemauksin.

"Ja neljänneksi luokassa tuli torinhevosori Lennart, HY".
"Ponimainen pää, syvä runko, korkea säkä, muuten melko hyvä." Yleisö taputti, ja Arttu pakoili tuomaria ja palkintojaan niin hyvin kuin kykeni. Tuomari päätyi antamaan ruusukkeen Jukalle, kätteli ja siirtyi palkitsemaan seuraavaa hevosta. Kohta olivat kaikki kuulleet arviot ja saaneet palkinnot. Poistuimme maneesista hyvässä epäjärjestyksessä, ja Jukka hakeutui Artun kanssa meidän vanaveteemme kohti tallia.
"Eihän se sitten hassummin mennytkään!" hän huusi hymyillen, samalla kun Arttu tuijotti pientä kirjavaa ponia, joka oli juuri laskettu kuljetusautosta.
"Ei todellakaan... Veijo on kyllä kaikista hienoin..." totesin omahyväisesti hymyillen. Olin vähintään yhtä ylpeä, kuin silloin, kun hoitohevoseni voitti leirillä järjestetyn leikkimielisen näyttelyn. Ja tämä oli Veijon toinen luokkavoitto, edellisistä näyttelyistähän irtosi lisäksi BIS1-palkinto. Artun ensimmäisiksi näyttelyiksi tulos oli varsin hyvä, vaikka orin käytös oli taas kuin suoraan kauhuskenaarioista. Purkasin Artulta letit, ja Veijokin pääsi karsinaan jatkamaan heinien syöntiä. Artun osalta karkelot olivat ohi, joten se pääsi tarhaan kavereiden kanssa.

Veijohan pääsisi taas BIS-kehään, ja vielä olisi Boriksen vuoro käydä näytillä. Tässä välissä kerkeäsi kyllä hyvinkin huokaista ja syödäkin jotakin.

Luokka 4 oli yhteisarvostelussa, kun kiiruhdin hakemaan Borista karsinastaan. Viidennessä luokassa ei ollutkaan kuin kaksi osanottajaa, joten saimme luvan mennä maneesiin yhdessä, mukavampi varsoillekin. Boris esiintyi kyllä edukseen, pieni ori toimi kuin kello, ujosteli vähän tuomaria, malttoi seisoa ja ravasi rennosti. Välillä se muisti huutaa, josko Kauno jostakin ilmaantuisi sen pelastamaan. Luokka oli äkkiä arvioitu, ja sen sekä BIS-kehän tuloksia jäimme vielä odottelemaan.

---(tähän sitten BIS-kehäs tulokset, sekä Boriksen luokasta tulokset)---

Vihdoin oli aika pakata orit autoon ja ajella kohti kotitalleja! Edeltä lastasin Veijon, ori käveli koppiin ja suljin takapuomin. Kävin vielä sitomassa orin kiinni, ja sitten lastattiin Boris. Varsa oli ilmeisesti väsyksissä tästä kaikesta kisahumusta, että lönkötti koppiin, kuin tyytyväisenä, että kohta pääsee kotiin!
Kotimatka sujuikin joutuin, pudotimme Veijon Mêl Sereniin, se pääsi vielä muutamaksi tunnksi tarhaan telmimään lumessa. Boriksen kanssa matka jatkui vielä Simoraan, pikkuori oli suorastaan onnellinen, kun päästiin sentään tuttuun paikkaan.

Mukava päivä, joskin kiireinen aikataulu taas kerran. Veijoa odottaisi kantakirjaustilaisuuskin kuun lopulla, saa nähdä miten orin sieläpäin käy!

29.1.2010

Veijo saanut taas lomailla ihan turhaan... Työkiireet painaa päälle, ja kolme aikuista sekä yksi varsa liikuteltavana päivittäin. Eilen kävin juoksuttumassa orin pikapikaa kentällä, tänään oli ohjelmassa lähes yhtä pikainen käyntilenkki maastossa. Puolijuoksua hiipivää pimeyttä vastaan taistellen kiiruhdin pitkin tallin pihaa, Viejon tarhalle. Käsissäni orin sidepull-suitset, juuri omiaan rauhalliseen maastoköpöttelyyn hämärtyvässä metsässä. Veijo seisoskeli tarhan perällä, katsellen portille laiskasti. Suureksi yllätykseksen se kuitenkin lähti jopa hölkkäämään kohti, ravasi ihan portille asti, ja korvat hörössä katseli, että mitä töitä tänään tehdään?
"Hei hieno poika!" juttelin. Pujottaiduin tarhaan portin välistä ja silitin orin kaulaa. Veijo katseli paksun otsatukkansa alta minua, nuuhkien mahdollisten herkkujen varalta. Puin suitset orin päähän, heitin jaetut ohjat kaulalle ja avasin portin. Veijoa tympäisi ainainen kiirehtimiseni, se tökkäsi minua turvallaan selkään, kuin sanoen "slow down, ei kiirettä, kyllä me keretään", mutta sehän ei ollut totta. Pimeässä kylmässä metsässä maastoilusta oli useimmiten nautinto kaukana.

Kiipesin lumipenkan päälle kavutakseni orin kyytiin. Veijo seisoi hienosti paikoillaan, kun asettauduin sen selkään. Pyysin orin kävelemään, ja sehän lähtikin reippaanpuoleisesti tallustamaan kohti maastoreittejä. Hämärtyvä metsä osaa sitten olla kaunis. Ori venytti kaulaansa ja haukkasi oksan nuoresta koivusta. Tyytyväisenä se rouskutti oksaa - helpompihan se on ilman kuolaimia syödä. Minä nautiskelin Veijon leveästä ja lämpimästä selästä, pehmeistä askelista. Veijoa parhaimmillaan, olkoot kuinka hyvä tai huono työhevonen tahansa, maastoköpöttelyssä ori on kyllä vertaansa vailla. Lintu lehahti puskasta tielle eteemme, sai minut hätkähtämään, mutta Veijo ei korvaansa lotkauttanut. Ori huokaisi syvään ja löntysteli tasaisen rauhalliseen tahtiin pitkin lumista tietä.

Hämärä alkoi tavoitella peltoaukeaakin, lähes täysi kuukaan ei paljoa päässyt valaisemaan paksun pilviverhon takaa. Pellon laidalla näkyi liiketta tummaa metsää vastaan - hirviä kaiketi. Veijo katseli liikkeen suuntaan korvat hörössä, mutta ei jännittynyt, saati edes tuntunut kiinnostuvan sen enempää. Nostin ravin, ja ravasimme pehmeässä lumessa koko peltoaukean. Metsän laidalla käänsin orin takaisin kohti tallia, hämärä alkoi hiljalleen muuttua pimeäksi, eikä sattunut otsalamppukaan mukaan. Veijo tuntui virkeältä, ehdotteli ravia, ja päätinkin pyytää orin laukalle. Orin pitkän valkoisen harjan hivellessä kasvojani me laukkasimme pitkin peltotietä. Ori venytti askelta ja kiihdytti vauhtiaan, minun hymy levisi korvasta korvaan. Aivan ihana hevonen!

Laukkapätkän jälkeen siirsin orin hiljalleen raville, hetken ravailtuamme vielä käyntiin, Annoin Veijolle vapaat ohjat, ja se venyttelikin kaulaansa heti tyytyväisen oloisena pärskähdellen. Haukkasi se kuivahtaneita heinänkorsiakin ojan reunalta, mutta sallittakoon se. Tuuli tuntui vähän yltävän, huojutellen metsän puita se pudotti lunta oksilta, suoraan meidän päälle. Veijoahan tuokaan ei hätkähdyttänyt, mutta minua sensijaan... Onneksi oli lenkk lopuillaan, kaikkea sulavaa lunta en kerennyt saada niskasta edes pois. Kylmähän siinä meinasi tulla, joten jalkauduin taluttelemaan loppumatkan. Hangessa tarpoessa ei ainakaan kylmä yllättänyt. Orikaan ei ollut yhtään hiessä, sen olisi voinut jättää suoraan tarhaan, mutta kello alkoi olla senverran paljon, että jääköön sisälle jo heiniään odottelemaan. Riisuin suitset orilta, ja huitaisin karvan läpi pölyharjalla. Ori ei oikein välitä vierailijoista omassa karsinassaan, mutta tälläiset pikaiset hoitotoimenpiteet onnistuvat jo hyvin. Huomena olisikin edessä kouluvalmennus, saapas nähdä miten ori taipuu ja kulkee...

30.1.2010

Kouluvalmennus. Tuo Veijon pahin painajainen, osittain myös ratsastajankin. No, ei se Veijo sitä nyt niin paljoa inhoa, oikeastaan se tuntuu välillä tykkäävänkin, kunhan tehtävät eivät ole liian haastavia ja tunnit pitkiä.

Kävelin tallinpihan poikki. Linnut visertivät puussa, lempeästi tuuli lennätti kimaltelevia pakkashiutaleita ympäriinsä. Yön aikana oli satanut muutaman sentin uutta lunta, ja olinkin heti aamusta liikkeellä. Ihanaa, kun kerrankin on aikaa! Tunnin verran olisi vielä aikaa valmentajankin saapumiseen. Hevoset olivat tarhailleet jo jokusen tunnin, joten Veijo oli suhteellisen innoissaan lähdössä täihin. Ori seisoskeli portilla vastassa, kukaan ei ollut tainnut kertoa sille valmennustunnista... Silittelin orin kaulaa, samalla pujotin riimun sen päähän. Veijo huokaisi syvään, ja lähti kävelemään perässäni kohti tallia.

Harjailin orin nopeasti, ja väkersin harjaan letin. Helpompi ratsastaa, kun jouhet eivät sotkeennu käsiin ja ohjiin. Yleissatula selkään, suitset nivelkuolaimilla päähän, omaan päähäni kypärä ja raippa käteen, sitten olimmekin valmiit suuntaamaan kohti kenttää. Talutin orin kentälle, että sain itsenikin verryteltyä. Valmentajamme milla olikin jo saapunut, hän lämmitteli sormiaan puhaltan niihin, ja hyppi tasajalkaa kentän reunalla. Kylmä päivä... Tervehdin hänet ja talutin orin keskelle kenttää. Kiristin vyön ja kiipesin selkään. Veijo lähti kävelemään verkkaiseen tahtiin pitkin uraa, tai uran sisäpuolta. Alkukäynnit kävelimme suoraa uraa pitkin ohjin. Sitten oli vuorossa ravailut, ympyröitä, voltteja ja kiemurauria. Veijo oli hyvin hereillä, se kuunteli ja yritti ainakin tosissaan taipua. Vasempaan suuntaan se tosin oli jäykempi, painoi vähän piuhoille ja puski ympyrälle lapa edellä. Vähitellen ori vetristyi, ja ympyrälläkin ravailu alkoi olla sujuvaa.

Laukannosto. Ori ampaisi laukalle, suurella askeleella se halkoi kentän hetkessä. Kääntelin ympyröitä, lähinnä pitääkseni orin vauhdin säädyllisenä. Veijosta ei uskoisi, että se saattaa jopa 'riehaantua' kentällä kesken koulutunnin, mutta niin vain tuntui käyneen. Ori painoi ohjille ja kiihdytteli. Oikeaan kierrokseen se oli kuitenkin parempi, ylimmät virrat purettu ja lihakset notkeina. Hetki huokaisua ennen varsnaisen tunnin alkua, Veijo venytteli kaulaansa ja minä jalkoja. Sitten aloitettiin. Ensimmäisenä ohjelmassa oli temponlisäyksiä. Voi vain kuvitella, miten ori tuntui innostuvankin tälläisistä koulukiemuroista, käynnissä tosin ei oikein mainittavaa lisäystä saatu aikaiseksi, ravissa tämä oli ihan peace of cake, ja laukassa todella helppoa. Veijo suorastaan liiteli, tyytyväisenä oloonsa, välillä joka niskojaan nakellen. Naurahdin.

Milla asensi oransseja kartioita kentän keskihalkaisijalle. Veijo katseli touhua uteliaana. Seuraavana tehtävänämme olikin pujottelu, ensin käynnissä. Milla oli asetellut kartiot aivan liian lähekkäin, eihän Veijon kaltainen balleriina noihin väleihin mahtunut. Homman tajuttuaan ori kyllä tosissaan yritti, yhteen väliin otti jopa pari peruutusaskelta, ennenkuin sopi kääntymään. Milla suosiolla pidensi välejä, ja pääsimme kokeilemaan samaa ravilla. Oli se melko hilpeää, Veijo tuntui vähän hermostuvan, kun niin hankalaa tehtävää piti väkertää. Lopulta pujottelu onnistui ravilla, olin jopa yllättynyt miten hyvin Veijo taipui ja miten nopeasti se reagoi apuihini. Laukallakin kokeiltiin paristi suuntaansa, tosin lähes kahden kartion välillä. Valmentaja oli aavistuksen huvittuneen oloinen, Veijo vähän hermostuneen ja minua nauratti.

Viimeisenä tehtävänä oli kolmikaarinen kiemuraura, niin, että kaarteet mentiin käynnissä ja pitkät sivut ravilla. Pujottelutehtävästä oli apua tähän, Veijo kuunteli hyvin ja suoriuduimme tehtävästä - ainakin minun mielestäni - varsin mallikkaasti. Sitten milla kelloaan katsellen totesi, että eiköhän se rääkki riittänyt. Valmentajan huristellessa pihasta autollaan pyysin Veijon vielä ravailemaan, kevennellen loppuverkkailimme isoilla kaarilla ja ympyräillä. Veijo halusi välttämättä lähteä loppukäynneiksi maastoon, joten käytiin vielä pikkuinen lenkki lumisessa metsässä.

Ori oli hionnutkin jonkunverran, silmäripset ja turpakarvat huurussa se seisoi käytävällä, kun harjasin sen karvaa suoraksi. Melko tukevasti villaan loimitettuna se pääsi karsinaansa maistelemaan päiväheiniään, ja päiväheinien jälkeen ulos nauttimaan talvipäivästä. Mukava suuri orhi...

"Veijo. Se oli orin nimi. Katselin noricumhevosoria ratsastajan kiikuttaessaan itseään selkään. 168cm korkean hevosen selkään ei ollut helppo päästä ellei ollut kaksimetriä pitkä, tiesin kyllä sen. Kun ratsastaja oli selässä aloitimme alkukäynneillä. Käveltyämme noin kymmenen minuutin ajan aloittelimme alkuraveilla. Veijon ravi oli miellyttävän näköistä, orin astuessa eteenpäin isolla askeleellaan. Ratsastaja työsti Veijoa volteilla ja erilaisilla kaarilla. Minä tyydyin vain katselemaan. Ratsastaja nosti laukan. Laukattuaan hetken ratsukko siirtyi käyntiin. Aloitimme pienten välikäyntien jälkeen. Ensimmäinen tehtävä oli temmon lisäys. Se oli helppo tehtävä jopa Veijon kaltaiselle jyrälle. Toinen tehtävä oli pujottelua kartioiden välistä. Näytti hauskalta miten epätoivoisesti ori yritti taipua ja taipua, muttei onnistunut. Viimeinen tehtävä oli kolmikaarinen kiemuraura, jonka jälkeen annoin ratsastajalle luvan loppuverytellä orin."
Valmentajana toimi milla.

31.1.2010

Tammikuun viimeinen päivä. Miten tämä aika voi näin nopeasti kulua? Mietteliäänä talsin pitkin Mêl Serenin pihaa. Potkaisin tilsapaakun jalkani edestä pitkälle hankeen. Lumi kimmelsi ja pakkanen tiivisti kosteuden hengityksestäni ripsiini ja hiuksiini. Talvi. Onneksi se on kohta jo ohi...

Veijo sen sijaan nauttii talvesta. Ori oli päikkäreillä tarhassaan, reporankana makasi pitkin pituuttaan paksussa lumihangessa. Ainakaan sitä ei täälä mikään stressaa. Huhuilin orille, mutta se ei reagoinut, edelleen vain veteli sikeitä. Kylki kohosi kuitenkin tasaiseen tahtiin, eli eiköhän se hengissä ollut... Kävin tallista hakemassa narun ja riimun. Tänään olisi aikaa vaikka muille jakaa, mutta mittarin näyttäessä jo huimaa -25'C pakkasta, on paras pitäytyä kävelylinjalla, ihan oman tarkenemisen kannalta. Karvahirmu Veijo kyllä pärjää, vaikka sataisi äkäsiä akkoja taivaalta. Pyörittelin narua ajatuksissani, kun kuulin naurahduksen takaani.
"Pyörtyikö se sinut nähdessään?" kysyi Sami hymyillen ja nyökkäsi edelleen nukkuvan Veijon suuntaan.
"Kyllä se nukkui jo kun tulin..." totesin iskien silmää. Sami oli tapansa mukaan ilmeisen kiireinen, pyysi kahvittelemaan ja voivotteli kasaantuvien töiden määrää.

"Ihanko tosissaan meinasit ratsastamaan lähteä, tällä kelillä?" hän kysyi kahvin hörppimisen välissä.
Lämmitin sormiani teekupin ympärillä.
"Kävelylenkille ajattelin lähteä... Siis ihan jalkaisin." Höyryävä kuppi poltteli sormiani, mutta en halunnut laskea sitä käsistäni. Tee oli vielä aivan liian kuumaa juotavaksi.
"Vai vielä kävelylenkille... Kaikkea sitä kuulee. Eiköhän tuo töppökoipi yhden pakkaspäivän koisisi tarhassakin? Vai sinäkö liikuntaa tarvitset?" Sami naurahti.
"Kukapa ei... Työviikko istuen koneella, kyllä se on vapaalla ulkoiltava niin paljon kuin vain kerkeää. Toista se on sinulla, kun päivät pitkät täälä kuljet edestakaisin" juttelin naureskellen.
Sami hörppi kahvinsa ja kiitti seurasta. Rekiretkestä höpisten hän katosi ovesta.
Pyörittelin lusikkaa kupissa. Viikonloppuisin kyllä kerkeää liikutella kaikki kolme ja puoli hevosta, mutta viikolla... Pidemmän aikaa jo olin pohtinut jonkun oreista laittamista ylläpitoon, tai edes vuokraajan hankkimista. Veijo pysyisi kyllä minulla, siitä en luovu. En kyllä Kaunostakaan, tuskin kukaan kahta jytkylää työhevosta nurkkiinsa haluaisikaan. Vaikka ovathan pojat komeita katsella... Boris ei tarvitse kovin paljoa ohjelmaa - vielä, se kun saa rauhassa kasvaa isoksi ja komeaksi. Eli ainoa vaihtoehto on Arttu... Kulautin edelleen liian kuuman teen alas kurkustani ja nousin. Nyt kuitenkin lähdetään Veijon kanssa lenkille, näitä juttuja kerkeää miettiä vaikka illan pimeinä tunteina.

Veijo oli vähän jo havahtunut, ori makoili pää pystyssä tarhassa.
"Huomenta ukkeli! Joko kohta lähdetään kävelylle?" huutelin. Veijo höristi korviaan ja katseli touhujani. Pujottauduin tarhaan portilta ja kävelin Veijon luokse. Ori makoili edelleen, joskin oli jo aikalailla virkistynyt. Puin riimun orille. Se katseli aavistuksen ihmeissään, että tosissasiko olet lähdössä kesken päikkäreiden johonkin... Koitin maiskutella sille. Ori vain makoili ja katseli minua ihmeissään. Hetken meinasin jo huolestua, josko se oikeasti olisikin kipeä? Kyykistyin Veijon kyljelle ja painoin korvan nälkäkuopan kohdalle. Tasainen purina ja kurlutus, normaalit suolistoäänet ainakin. Nojasin oriin ja huokasin. Veijo käänsi päänsä, katsahti minuun, ja könysi pystyyn. Ensin ravisteli lumet, sitten venytteli takajalat pitkälle taakse ja etuosan kissamaisesti. Siten se katsoi minua korvat hörössä, kuin kysyen, että joko sitten mennään. Hassu elukka...

Avasin portin ja talutin Veijon ulos tarhasta. Suuntasimme kohti maastoreittejä, vaan jo ennen Sereniä totesin, että lunta on niin paljon, ettei siinä hullukaan jaksa kävellä pitkälti. Niinpä sidoin narun "ohjiksi", ja kiipesin suurelta kiveltä orin pyöreään selkään. Karvalakki päässäni teki lähes moitteettomasti kypärän virkaa. Veijo käveli korvat hörössä reippaasti eteenpäin. Tämä se on elämää. Kaunis talvimaisema, kunnon pakkaskeli, upea oma hevonen ratsuna ja saumaton yhteistyö. En ole varma, kerkesinkö ajatella asiaani loppuun, kun Veijo ampaisi laukalle. Niin, Veijo ampaisi laukalle. Olin horjahtaa alas jo silkasta yllätyksestä, tartuttuani harjaan oikuin kuitenkin mukana kuin takiainen. Laukkasimme lumisessa metsässä hyvän tovin, ennenkuin sain suorastaan riehakkaan orin taas käyntiin. Ori tuntui olevan lähes yhtä ihmeissään, kuin mitä minäkin. Käänsin orin samoja jälkiä kotiin, halusin selvittää, että mikä säikäytti mitäänpelkäämättömän Veijon.

Jalkauduin kohdassa, jossa Veijo lähti riekkumaan. Mitään epäilyttävää ei näkynyt missään, eikä orikaan enää ollut moksiskaan. Päätään riiputtaen se katseli touhujani, kun koitin selvittää mikä sen sai säntäilemään. Oli pakko tyytyä vastaukseen "se vain innostui", vaikka Veijon kohdalla sekin tuntuu turhan epätodennäköiseltä. Kävelimme rinnakkain takaisin Serenin pihalle.
"Hei!" kuului huuto tallin pihalta. Kiireisen ja huolestuneen näköinen nainen juoksi kohti käsiään heiluttaen.
"Näkyikö metsässä..." hän huohotti "Näkyikö sielä harhailevia hevosia?"
"Ei näkynyt..." vastasin mietteliäänä. "Mutta Veijo kyllä taisi kuulla jotakin. Minulla kun oli tämä lakki, niin minä en kyllä kuullut mitään, enkä kyllä nähnytkään. Jotakin sielä sitten kait oli..."
"Voi sentään..." nainen sanoi huokaisten. "Ei taida auttaa muu, kuin lähteä etsimään niitä syvästä hangesta... Kaksi karkulaista, ei ole ensimmäinen kerta..."
"Kiitos kuitenkin sinulle" hän huikkasi, kääntyi kannoillaan ja askelsi puolijuoksua kohti tallirakennusta.
"Toivottavasti löydätte hevosenne" sanoin. Onneksi en pudonnut, tai Veijo lähtenyt riiuulle karkulaisten kanssa... Ajatuskin tuntui varsin kamalalta. Ihme, että karkulaiset lähtivät pihaa kauemmaksi.

Talutin Veijon kotitallille. Vielä olisi päivänvaloa jäljellä, joten ori pääsi takaisin tarhaan. Hölmistyneen näköisenä se seisoskeli portilla katselemassa. Hain autosta sylillisen havuja Veijolle järsittäväksi, ori tarttuikin toimeen terhakkaasti.
"Hieno poika..." juttelin silitellen sen kaulaa. Ensimmäinen kerta, kun Veijo ampaisee yhtään mihinkään vailla kontrollia. Jotenkin todella epäuskottavaa, mutta valitettavan totta. Ehkä Veijo ei olekaan niin ennalta arvattavissa, kuin olin kuvitellut.

4.2.2010

Eilen käytiin Veijon kanssa hankitreenailemassa, kevyttä tarpomista siis, melkein oria mahaan asti olevassa lumihangessa. Sitä ennen Veijo vietti kaksi päivää vapaalla, ja eilen se näkyikin turhana höseltämisenä, ylienergia.

Tänään käytiinkin Serenin kentällä hölkkimässä. Veijo oli varsin reipas, alkukankeuden jälkeen kuuntelikin hyvin, toimi lähes kuin ajatus ja teki ainakin parhaansa. Joku oli jättänyt pari estettä pystyyn kentän reunalle, päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni. Laskin esteet "polven korkuisiksi" ennen verkkailuja. Laukassa kokeilin huvin ja urheilun vuoksi vastalaukkaakin, lyhyeiden kaarteiden muodossa. Veijolla oli vähän hapuilua tasapainon suhteen, mutta ainakin ori yritti parhaansa.

Sitten estehommiin. Nostin vasemman laukan ja ohjasin orin suurelle ympyrälle päätyyn. Siitä jatkoimme uraa pitkin kohti minimaalista ristikkoa, ja ori hieman hapuillen suoriutuikin siitä varsin mallikkaasti, pidentämällä askeltaan. Veijo tuntui nauravan pienelle esteelle, joten ohjasin sen heti perään seuraavallekin, pikkuiselle pystyesteelle. Askel sopi hyvin, ilman himmailuja tai kiihdyttelyjä ja ori suoriutui tästäkin pikkuesteestä vaivatta. Laukkasimme vielä koko uran ja sitten pyysin orin käyntiin ja nostin oikean laukan. Veijo oli tähän suuntaan vähän jäykempi ja jännittyneen oloinen, joten laukkasimme ympyrän muutaman kertaa ennen kuin ohjasin orin ensimmäiselle esteelle. Ori tuntui oikein imevän esteelle, askelta pidentäen korvat hörössä se suuntasi kohti pientä pystyestettä, ja siistillä, hillityllä hypyllä se ylitti esteen. Siitä suoraan miniristikolle, pieni kopsaus puomiin ja uudestaan molemmat. Veijo tuntui vallan innostuvan, mitä enemmän hypättiin, innoissaan se lisäsi vauhtia ja askeleen pituutta esteiden välillä. Kovin montaa kertaa ei hypätty, Veijohan ei mikään estehirmu ole, eikä siitä sellaista tule, mutta pieniä esteitä sillointällöin, ihan mielenvirkeydeksi.

Hyppelyiden jälkeen hölkkäilimme vielä pitkin ohjin ympäri kenttää. Ori käytti tilaisuutta hyväkseen ja ravaili reipasta vauhtia venyttäen kaulaansa alas. Vähitellen vauhti hiipui, ja ori pärski tyytyväisen oloisena, siirsin Veijon kävelemään ja ohjasin sen ulos kentältä, napaten portilta orin selkään viltin. Veijo hikosi riekkuessaan vähän, joten jäähdyttelyjen ajaksi olikin loistava idea nakata viltti orin selkään. Kävelimme pari kierrosta Mêl Serenin pihalla, niin, että minä talutin. Veijo oli jotenkin veto pois, vain lönkötteli perässä pää riipuksissa. No, onko tuo ihmekään, kun niin virtaisi oli ennen treeniä, ja taisipa ori kaikkensa antaa.

Tallissa harjasin Veijon huolella. Ori sai kuivatteluloimeksi korviin asti yltävän fleeceloimen. Harjailin jouhet vielä huolella, rapsuttelin ja jutustelin orin kanssa. On se Veijo vain se minun elämäni hevonen, vaikka Kaunoonkin olen totaalisen hurmaantunut. No, ovathan pojat luonteeltaan kuin kaksi marjaa, ja maallikon silmissä ulkomuotokin on samankaltainen, ainakin molemmat ovat oreja, ja molempien jalkoja koristaa pitkät tupsut. Tosin Kaunon jalkoja pidemmät ja runsaammat. Silitin vielä orin kaulaa ajatuksissani ja pujotin sormet jouhien välistä. Ori hamusi herkkupalojen perään, mutta huomattuaan, ettei mitään ole tarjolla, se asettautui nököttämään karsinan perälle takajalkaansa lepuuttaen. Veijo saisi jäädä jo sisälle, kohta muutkin haettaisiin. Muutama hevonen seisoikin jo tallissa, joten orin ei tarvitsisi yksin odotella. Juttelin heipat karsinan ovella ja suljin oven. Huomena voitaisiin käydä rauhallisella maastokävelyllä, tai keksiä jotakin muuta, molempien mielestä mukavaa.

8.2.2010

Nyt on Artunkin asiat vähitellen järjestyksessä, kohta voin keskittyä täysillä vähentyneeseen hevosmäärään (joka on huimat puoli hevosta pienempi... 3 ja ½ omaa), ja etenkin Veijoon. Kilpailurintamalla on ollut hiljaista, joten puskissa on rymytty senkin edestä. Lunta on tuiskunnut niin paljon, ettei talutuslenkit enää meinaa onnistua auraamattomilla pätkillä, joten selästä ja reestäkäsin on sitten liikuteltu.

Tänään oli ohjelmassa maastolenkki. Ei ilman satulaa, kuten normaalisti lähes joka kerta, vaan puinkin Veijolle edustusvehkeet, eli western-varusteet päälle. Ori näyttää niin mahottoman komealta verhottuna koristeltuihin lännenvarusteisiin. Tai riippuu keneltä kysytään, esimerkiksi Samia meinaa turhan paljon naurattaa minun "lännenratsuni". Siinä Veijo nyt kuitenkin seisoi, keskellä tallin pihaa, vaalea tukka tuulessa heiluen, korvat hörössä, paksu talviturkki kiiltäen. Meinasi jo naurattaa, kun kuvittelin meidät kisaamaan oikeita westernratsuja vastaan. No, Veijo on kuitenkin mitä parhain maastokaveri, ja lännensatula mitä mukavin istua, niin mikäs siinä. Vielä kun saa kuolaimet jätettyä kotiin, niin voiko rentoa lenkkiä enää paremmin aloittaa. Kuin esimerkiksi taistelemalla itsensä suuren (ja leveän) ratsun selkään, ilman, että toppahousut ratkeavat haaroista...

Veijo käveli reippaan oloisesti hangessa. Lunta oli paikoin todella paljon, jopa yli Veijon polvenkin. Ori olikin välillä sitä mieltä, että eiköhän käännytä jo kotiin. Vaan ei, pellolle asti jos jaksettaisiin, pääsisi sitten muiden tekemälle polulle reippailemaan. Lumi pöllysi ja Veijo puhisi nostellen jalkojaan syvässä lumessa. Itse vain nautin kyydistä hymyillen, katsellen ja kuunnellen talvista metsää. Vihdoin pääsimme pellolle, ja Veijokin sai hetken huokaista. Ori oli jo aavistuksen hionnut, paksu turkki ja syvä hanki, syy ei tietenkään ollut hevostaan laiminlyövän, laiskan omistajan... Kävelimme pellon ympäri, Veijo venytteli kaulaansa ja puhalteli lumeen. Välillä se löysi heinänkorren, joka pilkotti lumen alta. Aurinko paistoi yllättävän korkealta, kevät on todellakin tulossa.

Keräilin ohjat ja annoin Veijolle lähes huomaamattoman pienen merkin. Hevonen sen huomattuaan suorastaan ampaisi ravitte, korvat hörössä Veijo ravasi lumen pöllytessä. Veijon kanssa on niin mukava lenkkeillä, kun sitä ei tarvitse patistaa. Ravi nousee, ja vauhtia voi säädellä lähinnä hiljaisemmaksi, ulkonäöstään huolimatta Veijo on varsin reipas tapaus, ainakin satulan alla. Ja lähinnä maastossa... Ravasimme pari kierrosta pellon ympäri. Ori puhalsi jonkunverran, mutta oli varsin menohaluisen oloinen. Kävelimme hetken pitkin ohjin, sitten vaihdoin suunnan ja pyysin Veijoa laukkaamaan. Ja Veijohan teki työtä käskettyä, ponkaisi laukalle ja tuulen lailla kiiti pitkin peltoa. No, hyvin leppoisan tuulen. Veijo venytti askelta ja minä vain nautin kyydistä. Leuto pakkanen ja pieni tuuli tuntui aika hyiseltä reippaammassa vauhdissa, mutta samalla kun poskia ja varpaita palelsi, meinasi muuten tulla jopa kuuma. Siirsin orin takaisin käyntiin ja vaihdoin suunnan vielä kertaalleen. Veijo meinasi aavistuksen jopa kuumua, ja ehdotteli itsekseen reippaampia askellajeja. Eihän se ole sallittua, mutta laiskanpulskeaksi uskotulta tupsujalalta se on varsin huvittavaa.

Odotin, että ori rauhoittui kävelemään ja sitten pyysin sitä uudestaan laukkaamaan. Tälläkertaa vauhti oli jo hillitympi, ori rauhallisempi, vaikka edelleen meno oli reipasta. Laukkasimme pari kierrosta, ennenkuin siirsin Veijon takaisin raville, ja ravailimme rauhakseen vielä pari kierrosta, kuin loppuverkaksi. Todellisuudessa edessä olisi vielä loppurutistus, hangessa tarpominen tallille asti. Veijo vähän kiemurteli, kun koitin ohjata sitä tamppautuneelta polulta hankeen. Eihän se umpihankea enää ollut, kun kerran siitä oltiin kuljettu, mutta raskasta kuskea.
"Kuules ukko. Kuvitteleppa miten paljon helpompaa on kulkea hangessa ilman, että perässä on tukkikuorma, ja mutkuile vasta sitten..." höpisin naureskellen Veijolle. Ori astui syvempään lumeen huokaisten, ja käveli verkkaiseen tahtiin kohti tallia. Silittelin sen pehmeää turkkia ja kiersin jouhia sormien ympäri. Veijo venytti kaulaansa ja upotti päänsä lumeen, kiskoen siltä esille nuoren kuusen latvan.

Tallilla harjailin Veijon ja loimitin sen fleecekerrastolla. Hikihän siinä hankitreenissä tuli, itsekullakin, ja vielä olisi tarhailuaikaa Veijollakin jäljellä. Minulla sensijaan oli - taas kerran - kiire eteenpäin, joten tyydyin laittamaan nicalle tekstiviestin, että nakkaisi Veijon vielä ulkoilemaan,jos se kerkeää kuivua ajoissa.
Pudotin porkkanan orin kuppiin ja haroin sormillani sen harjaa.
"Olet sinä kyllä vaan niin... Minunlainen. Vaikea kuvitella..." juttelin. Lause jäi kesken, kun käytävältä kuului naurahdus.
"Taasko sinä höpiset sydämenvalitullesi?" Sami kysyi virnuillen ja nojautui Veijon karsinan oveen.
"No voiko sitä tarpeeksi toitottaakaan, miten mukavan ja upean kumppanin löysinkään itselleni" sanoin ja iskin silmää. Astuin ulos karsinasta ja suljin oven. Sami kääntyi nojailemaan käytävälle päin.
"Nyt kun olet oman rakkaasi liikutellut, niin varmaan laitat omat lihatkin liikkeelle? Pitäis siivoilla karsinoita, mutta mulla olisi kyllä muutakin tekemistä..." hän höpötti iskien silmää. Totesin jotakin kiireisestä aikataulusta ja liikutusta odottavasti orilaumasta toisaalla ja kiiruhdin autolle. Ei siinä, ettenkö mielellään muutaman karsinankin siivoilisi joskus, mutta nyt ei vain yksinkertaisesti kerinnyt. Ensikerralla voisi urheilla vaikka tarhansiivouksen merkeissä.


Voiei Osaako Sami flirttailla? Se oli uusi piirre tai sitten on raukka on niin täynnä karsinoiden siivousta, että heittää hommat mielellään muiden niskaan, ihan millä keinolla tahansa. Ihania tarinoita Kiva aina lueskella yksäreidenkin puuhista.

20.2.2010
Huono omatunto... Veijo (kuten muutkin heppaseni) ovat olleet nyt aikalailla hunningolla. Onneksi Veijoa ei lomailukaan haittaa, nican sanojen mukaan ori liikuttelee itse itseään tarhassa.

Tänään piti olla ohjelmassa perinteinen maastoköpöttely ilman satulaa. Vähemmän perinteinen siitä sitten tulikin, kun päätinkin jäädä Serenin kentälle, ja ratsastaa Veijoa pelkällä kaulanarulla. Kentällä ei siis ollut muita, kun Veijon sinne käänsin. Laiskuuttani en edes tullut alas riisuakseni suitset orilta, vaan taiteilin ne pois istuen selässä. Veijo oli vähintäänkin hämmentynyt "nyt se on lopullisesti seonnut". Ripustin suitset kentän aidalle ja pyysin Viejoa kävelemään. Heti kättelyssä se lähti haahuilemaan kentän keskelle, kun koitin painoavuin ja kaulanarulla tehdyin epäsuorin ohjasottein (todellakin "ohjas-") sitä kääntää takaisin uralle. Veijo pysähtyi huokaisten, tuntui kysyvän, että tiedänkö itsekään mitä siltä nyt haluan. Ja tottakai tiesin! Päättäväisyydellä ja extraselkeillä avuilla sain kuin sainkin orin takaisin uralle. Veijon kanssa pysähtyminen ei ilman ohjaa ole ongelma, kuuliaisena työpollena ori tietää pysähtyä ja odotella äänelläkin, "ptruuu".

Aikamme käveltiin ja Veijo hoksasi pysäytyksen & peruutuksen hyvin nopeasti. Kääntyminen oli vähän enemmän haparoivaa alusta asti, mutta vähitellen Veijo senkin hoksasi. Sitten tulin ahneeksi, ja oli päästävä ravaamaan. Veijon mielestä sekään ei ollut ongelma. ori senkuin hölkötti menemään rentoa ravia. Siinä vaiheessa, kun tahdoin tehdä päätyyn ympyrän, totesi Veijo, että nyt meni kuppi nurin. Ori pysähtyi ja jäi vilkuilemaan siihen. Minua lähinnä nauratti, ja Viejokin sitten jatkoi kävelyä uraa pitkin. Pysäytin orin ja pyysin muutaman askeleen peruutusta, sitten tulin pois selästä.
"Haluatkos vielä juoksennella vapaana...?" juttelin silitellen Veijon kaulaa. Ori näytti niin tympääntyneeltä kuin näyttää voi, huuli lörpällään vilkuili toiseen sunntaan. Nostin kaulanarun pois ja maiskautin orille merkiksi, että nyt saa poistua. Veijo käveli keskelle kenttää ja hyvän paikan löydettyään kävi piehtaroimaan. Sitten se käveli kentän ympäri haistellen lumelle jääneet lantakasat ja käveli minun luokse portille. Pujotin suitset takaisin orin päähän ja talutin sen tallille.

"Kunhan pakkaset vähän lauhtuu, lähdetään sitten rekiajelulle..." lupailin silitellen Veijon kaulaa. Oria tuskin kiinnostikaan, se keskittyi sata prosenttisesti heinäkasaan turpansa edessä. Pitäisi löytää työajokilpailujakin, ettei Veijon kilpailusuoritukset koostu pelkästään kauneuskilpailuista.

Tässäpä veijosella kuva

Päivämäärä päin honkia pitäisi siis olla 02 eikä 11 Hyvä minä. Kuva on vähän nopeasti tehty ja suttuinen, sori

http://i63.photobucket.com/albums/h159/MelSeren/Piirretyt/veijo1_1.jpg

Vau, upea! Kiitos paljon! :-D

28.2.2010
Ennen huomista tuntia oli tarkoitus käydä Viejon kanssa kentällä muistelemassa vähän kouluhömpötyksiä, mutta sekä orin, että minun mieli teki lähteä maastoilemaan. Eli ei muuta kuin (luminen) hevonen tarhasta, pahimmat lumet harjaten pois, varusteet niskaan ja menoksi. Siinä vaiheessa lumituisku oli jo senverran sakeaa, että meinasi tulla maneesia ikävä. Veijoa ei kuitenkaan haitannut, vaan ori senkun porskutti korvat hörössä tuulta päin. Ja vauhtia piisasikin! Hanki oli syvä ja varmasti raskas kulkea, silti Veijo oli jopa aavistuksen kuuma ratsastaa, ei kestänyt ajatellakaan ravia. Varsin uusi piirre tässä hevosessa, toivottavasti ori on samanlainen huomisella tunnilla!

Hanki syveni kohti pellon laitaa, ja orin into väheni. Toki se vieläkin tuhisten ja puhisten kiskotti menemään, mutta ei enää niin innokkaana. Pellon päässä käänsin orin, ja pyysin sitä raville, olipahan vähän polkua, ettei ihan mahan korkuisessa hangessa tarvitse hölkkäillä. Ja Veijohan teki työtä käskettyä, innokkaasti se ponkaisi reippaalle raville ja hölkki pitkällä askeleella lumista peltoa pitkin. Välillä niskaansa nakaten, välillä rauhoittuen vähän hitaammallekin raville. Ori oli kaikinpuolin hyvän tuontoinen, reipas ja innokas, silti malttoi pyydettäessä keskittyäkin. Hölkkäsimme samaa uraa muutaman kerran edestakaisin, sitten kävelimme pari kertaa väliin, ennen laukkoja.

Ohjia keräillessäni ori alkoi jo ehdottelemaan hölköttelyä. Sekin uusi - ja huono piirre, työhevoselle. Toki pellolla Veijokin on aina ollut virkeä ja meneväinen, mutta että noinkin... Keräsin ohjat tuntumalle ja pidin intoilevan orin käynnissä, siihen asti, että se rauhoittui kuuntelemaan. Sitten annoin laukka-avut, ja ori ampaisikin innoissaan laukalle. Pelto vilahti ohitse vauhdilla (tai no, Veijon vauhdilla), ja päässä käännyimme takaisin samaan jälkeen. Veijo intoili taas, mutta malttoi kuitenkin kävellä laukkapyyntööni asti rauhassa. Laukkakin oli maltillisempaa, ja ori alkoi selvästi jo aavistuksen rauhoittumaan. "Aurasimme" ympyränkin pellon laitaan, ja siinä vähän jumppailin Veijoa. Ori vaikutti oikein yhteistyöhaluiselta, saa nähdä miten malttaa keskittyä huomiseen tuntiin.

Tallilla kuivattelin omat ja hevosen varusteet ja itse hevosen. Veijolla tuli vähän hiki, joten se jäi jo sisälle odottelemaan heiniään. Putsasin huomiselle tunnille varusteet valmiiksi, yleissatulan, suitset kolmipalalla ja puhdas, sininen satulahuopa. Nappasin vielä pari kuivatusloimea kotiin pestäviksi, ja jätin Veijon sisälle kuivattelemaan.

Heips, suokkipojullesi vapautui juuri karsinapaikka. Laittele vaan tietoja tulemaan niin lisäilen sen talliin

Urmaksen tiedot pähkinänkuoressa lähetetty nican mailiin.

1.3.2010 - Koulutunti!

Teema:
Suoraan ratsastaminen, hevosten 'jumppaaminen' ympyröillä (taivutukset).

Puoli tuntia ennen tunnin alkua kaahasin pihaan. Tottakai Viejo oli tarhan takimmaisessa nurkassa eikä halunnut kävellä itsekseen portille syvässä lumessa, vaan tietenkin minun piti se sieltä noutaa. Sami kävi vilkuilemassa kelloaan ja hoputtamassa, kun talutin lumisen hevosen käytävälle. Huitaisin sitten hevosen kuntoon ja kiiruhdimme kentälle, vielä oli 10minuuttia aikaa itsenäisesti käveleskellä. Taluttelinkin Veijoa, samalla sai itsekin hyvät alkuverkat. Veijo meinasi turhankin kanssa ihailla Missyä, kaunis tamma sai orin jakamattoman huomion, välillä Veijo vallan hörähtikin tammalle.

Samikin tarpoi kentälle kahvikuppia käsissään pidellen, ja minä kiipesin Veijon selkään. Mies kiersi kyselemässä vähän tavoitteita ja mitä on aikaisemmin tehty ja reenailtu, sitten hän pyysi keräilemaan ohjat ja siirtymään kevyeen raviin, isot ympyrät päätyihin, ja Veijo kun tuntui aavistuksen tahmealta, saimme käskyn ravata oikein reippaasti pitkillä sivuilla. Ori tuntuikin lähinnä siltä, että ympyrällä se kaatui lapa edellä sisään, kiihdytteli ravia ja puri kuolaimeen, ja suorilla löysistyi varsinaiseksi tahmatassuksi. Vähitellen se sitä kuitenkin vetristyi, ja loppupeleissä alkoi jopa kuuntelemaankin.

Väliin käynnissäkin taivuttelua ja vääntöä, pääty-ympyröillä ympyrän suurentamista ja pienentämistä, tapaillen avo- ja sulkutaivutuksia. Veijolle tämä meinasi mennä yli hilseen, suurentaminen oli helppoa, pienentäminen meni alkuun vastusteluksi. Samin huolellisella opastuksella sain kuitenkin Veijostakin irti vähän sulkutaivutuksen alkeita, ja tajuttuaan mistä oli kyse, ori yrittikin ihan tosissaan. Sama tehtävä harjoitusravissa olikin aavistuksen hankalampaa, ja muutaman onnistuneen pätkän jälkeen saimme hetken huokaista ja kävellä pitkin ohjin.

Sitten olikin laukkojen vuoro, eikä helpolla päästy vieläkään. Ainakaan minun tai Veijon mielestä... Laukat pääty-ympyröillä, siten, että puolet ympyrästä käyntiä ja puolet laukkaa. Arvaahan sen, että teräshermoisinkin puksuttaja kuumenee sellaisessa tehtävässä, oli hankala saada laukka alas ja ori pysymään käynnissä puolet ympyrästä. Ja sitkeästi samaa tehtävää niin kauan, kunnes Veijokin alkoi kuuntelemaan, sitten suunnan vaihto ja sama toiseenkin suuntaan. Lopulta saimme laukata hetken koko uraa, edelleen piti kuitenkin ympyrät tehdä päätyihin, ja Veijon kanssa siirtymiset käyntiin, viisi askelta käyntiä ja takaisin laukalle.

Suhteellisen onnistuneiden laukkapätkien jälkeen tuli uusi tehtävä kuin liukuhihnalta. Harjoitusravia, keskihalkaisijalle ravilla, keskellä kenttää laukannosto, vuoron perään oikea ja vasen. Sami seisoi uralla katsomassa, että halkaisijalla mentiin suorana, ja laukkakin piti nousta ilman sen kummempia kommelluksia. Veijo tarjoili sivuaskelia laukka-avuista, ja Sami meinasi jo menettää toivon meidän kohdalla. Lopulta sain orin nostamaan pyydetyn laukan suoraan. Palkkioksi siitä oli viimeisen tehtävän aika, piti ratsastaa uran sisäpuolella, lyhyet sivut käynnissä ja pitkät ravilla, käännellä voltteja ravilla ja olla varma, että Veijokin suoristui voltin jälkeen. Tämä tehtävä menikin yllättävän kivuttomasti, saimme jopa Samilta kehuja!
Täytyy myöntää, että taisimme hevosen kanssa olla molemmat aivan poikki, kun viimein kentän keskeltä kuului toteamus, että johan sitä voi alkaa keventelemään ja kävelemään. Jos tämä oli Samin hyvä päivä & rento tunti, mitenhän katujyrän alle jääneeltä tuntuukaan sitten, kun mies haluaa tosissaan laittaa ratsukot töihin.

Loppuverkkailujen jälkeen talutin Veijon takaisin tallille ja tallissa pyyhkäisin hiet kyljiltä ja kaulasta kostealla sienellä ennen loimitusta. Ori nuokkui käytävällä silmät kiinni, välillä havahtuen tuijottamaan muiden touhuja tallissa. Ehkä pitäisi saada itseään niskasta kiinni, helpompihan se olisi tunnillakin käydä, jos loppuviikko ei kuluisi maastossa samoillen... Veijo oli kyllä ihmeen yritteliäs, vaikka asiat olivat melkolailla vaikeita, ainakin aluksi. Ensikerralla toivottavasti jo helpompaa.

17.3.2010
Raahustin ajatuksissani pitkin tallinpihaa. Ilmeisesti näytin joko surulliselta tai tympääntyneeltä, kun Sami niin koitti leukailuillaan piristää, siinä kuitenkaan onnistumatta. Veijon piristysyritys olikin huomattavasti parempi. Ori seisoskeli tarhan perällä, ja minut nähdessään se hirnahti kuuluvasti ja laukkasi portille korvat hörössä. Ojensin käteni silittääkseni sen jouhia, mutta ori työnsä päänsä väliin ja tuntui vielä sulkevan silmänsä "silitä nyt". Naurahdin ja silitin orin päätä. Pitkä talvikarva alkaa vähitellen irtoamaan, orin läsistä valkoiset karvat leijailivat ilmassa, liimautuakseen minun vaatteisiini. Ori näytti verrattain tyytyväiseltä. Olihan Veijo ollutkin turhan vähällä huomiolla, eikä siihen valitettavasti ole vielä tiedossa muutosta.

Kävelin tallille hakemaan Veijolle riimun ja narun. Ori odotteli minua portilla, ja hörähtikin lähes äänettömästi. Tainnut mennä sekaisin koko hevonen... Pujotin riimun Veijon päähän ja avasin portin. Orin hyväntuulisuus, tai ainakin hyväkäytöksisyys loppui kuin seinään, Veijo ponkaisi raville ja tuli portista vauhdilla, ennenkui kerkesin edes tilannetta tajuamaan. Ärähdin Veijolle ja peruutin sen takaisin tarhaan, tälläkertaa ori tuntui jopa levan kuulolla... Tallimatkan pitelin käsissäni puhisevan ja pörisevän orin narua, Veijolla oli selvästi kevättä rinnassa, ja mahdottomasti ylimääräistä energiaa!
"Kuka taluttaa ja ketä..." hukkaisi Sami virnistäen tallin ovilta, kun koitin pysyä reippaasti harppovan orin vauhdissa. Jostainsyystä minua ei pahemmin naurattanut. Ori hirnahti kuuluvasti tallissa oleville hevosille ja koitti tunkea haistelemaan yhtä hevosta kaltereiden takaa. En ollut uskoa silmiäni, tilanne oli kieltämättä aavistuksen koominen, ehkä surkuhupaisi, ja lisäksi vaarallinen. Veijo tuntui kostavan kaiken sen ajan, kun olin poissa sen luota, nyt oli johtajuuskin sitten menetetty. Teki mieli lyyhistyä käytävän nurkkaan parkumaan, antaa orin naru Samille ja kadota iäksi. Niin ei kuitenkaan ihan voinut tehdä. Ryhdistäydyin ja komensin oria pontevasti, se tuntui hetken jopa huomaavam minut. Sami puhui jotakin "laatuviihteestä" kurkkiessaan käytävälle karsinansiivouksen lomasta.

Sain kuin sainkin "maailman rauhallisimman" orin käytävälle kiinni. Ainakin Veijo pudotti minut maanpinnalle, kevät on huonoin aika jättää ori seisomaan. Ja liika itseluottamus kostautuu, hyvä etten alkanut kuskaamaan oria tallille pelkällä kaulanarulla. Siinä harjaillessani totesin, etten kiipeäkään orin selkään tänään, vaan palauttelen johtajuuttani maastatyöskennellen. Veijosta lähti aivan älyttömästi karvaa, ja ori taattuun tapaansa nautiskeli ylähuuli törröllään toimituksesta.
"On se ollut vähän virtaisa. Juoksennellut tarhassa ja pyörii kuin hyrrä ympäri karsinaa, kun sisälle joutuu. Pakko sanoa, että toinen orisi osaa jopa käyttäytyä paremmin!" Sami virnisti ja huikkasi kädellään Urmaksen karsinan suuntaan. Urmas saikin sentään säännöllistä liikuntaa, edellisen omistajansa tytär kun asuukin tässä yllättävän lähellä. Voi kun minulla olisi rajattomasti aikaa, saisi Veijonkin kevätmassun kutistumaan!
Ori kuopi rauhattomana käytävällä, kun hain naruriimun ja koulutusköyden satulahuoneesta.
"Kuule nyt ukkeli... Kaikkien kannalta olisi paras, jos vaan pysyisit nahoissasi." juttelin vaihtaessani orille toisen riimun. Sami huuteli karsinasta, että paras olisi, jos Veijon omistaja kävisi vähän useammin sitä liikuttamassa... Niinpä niin.

Talutin orin pihalle, kyllä, minä talutin orin. Ilmeisesti osa Veijon hörhöilystä jäi siihen karvaläjään, jonka siitä harjailin irti, mahtavaa! Serenin lähestyessä onnistumiseniloni laantui, Veijo käyttäytyi kuin pahainen kakara, höpisi ja huuteli kaikelle mitä näki. Jos minua ei olisi suututtanut, oma ajanpuutteeni ja siitä johtuva Veijon huono käytös, olisi minua varmaan naurattanut. Ristin sormeni toivoessani, ettei kentällä olisi muita. Jokin tänäänkin meni sentään putkeen, kenttä oli kuin olikin täysin vapaana. Talutin hörhöilevän orin kentälle, ja aloitin harjoitukset pysähdys-peruutus-liikkeelle lähtö - harjoituksella. Pysähdyin - Veijo kiepsahti viereltä eteeni, huusi ja meuhkasi. Käskin sen peruuttamaan takaisin vierelleni, sain kuin sainkin sen astumaan pois edestäni. Sitten jatkettiin kävelyä, tai ravin sekaista tarpomista lumessa. Arviolta puolen tunnin ajan harjoiteltiin ihan näinkin helppoa juttua. Vähitellen ori alkoi huomaamaan, että olin tosissani näiden juttujen kanssa, ja sitä ei tarvinnut enää käskeä tai peruututtaa edestä pois, se pysyi takaviistossa ja teki pyydetyt asiat löysällä narulla.

Vaihtelin tehtävää sitten näppituntumalta, Veijo väisti niin etu- kuin takaosallakin mallikkaasti, peruutti pyydettäessä milloin mitenkin, siirtyi raviin, käyntiin, pysähtyi. Ori alkoi tuntumaan omalta itseltään. Pohdiskelin jo soittavani kasvattajalle, kyselläkseni orin edellisistä keväistä. Veijohan tuli minulle syksyllä, leppoisana ja laiskanpulskeana tyyppinä. Nyt ori oli tulta ja tappuraa, tai ainakin virtaa ja hörhöilyä. Laskin orin hetekeksi irti, ja sehän juoksi hullunlailla ympäri kenttää, välillä pukitellen ja loikkien. Lopulta talutin hikisen orin takaisin tallille, Veijon käsiteltävyys oli lähes täysin palannut. Ehkä järkevintä olsi ollut päästää se ensin purkamaan ylienergiansa, mutta tulipahan varmuus siihenkin, että toimivuuden saa palautettua ihan rauhallisissa merkeissäkin. Veijo käveli tallin käytävälle rauhallisesti. Klip, klap, klop ja -.
"Haehan se kenkä sitten sieltä, mihin sen jätitte, niin saadaan se heti takaisin alle!" kuului jostakin tallin perältä. Pahuksen pahus, minä ene edes huomannut, että missävaiheessa se jäi matkasta. Ei muutakuin Veijolle loimi, Urmas narunperään ja kävellen kohti kenttää.

Urmas toimikin "aavistuksen" paremmin kuin Veijo, joskin Urmaksella olikin ketju turvanalla. Ori kyllä muisti huudella tytöille, kun kävelimme kentälle. Laskin Urmaksenkin vapaaksi juoksentelemaan, samalla kun itse tiirailin Veijon kenkää hangesta. Hyvä tuuri oli kuitenkin matkassa, kenkä löytyi, ja Hurmoksella pysyi kaikki lipposet alla. Kiire painoi päälle jo, kun kävelimme takaisin tallille. Jätin Urmaksenkin talliin kuivattelemaan, ja Samin paikkailemaan Veijon vauhdikkuuden jälkiä. Kuulemma oli jo toinen kenkä, mikä lensi tämän "kevätloman" aikana. Sami totesi vielä virnuillen, että olisi paras alkaa liikuttelemaan Veijoa vähän tiheämpään, tai saan etsiä uuden sepän. Olisihan se paras, mutta olosuhteiden pakosta...

29.3.2010 - Koulutunti

Tuntui, että taas pitää alottaa kaikki tyhjästä. Tarhassa oli vastassa kapisen näköinen kaakki, joka juoksi häntä putkella karkuun, ja näytti suorastaan nauttivan siitä. Sami katseli huvittuneena portilla, välillä huudellen kannustavia kommenttejaan. Ei voi olla totta... Lopulta sain orin luovuttamaan, rapistamalla leipäpussia taskussani. Veijo käänsi katseensa, ja käveli korvat hörössä katsomaan, että mitä herkkuja sieltä löytyykään. Talutin orin portille voitonriemuisena, Sami höpisi jotakin lahjonnasta, ja lupasi laittaa meidät kuriin tunnilla. Sitä pelkäsinkin...

Karvanlähtö. Hevonen näyttää kamalalta, hevosta harjaava ihminen näyttää kamalalta. Lisäksi se pistely ja kutina, kun Veijon pitkät karvat tunkeutuvat vaatteiden läpi iholle asti. No, Veijokin näytti kutisevan, ja nautiskeli harjauksesta täysin siemauksin. Ei ori sentään ihan liikkumatta ollut tähän asti, Jukka kävi sitä ajelemassa illan hämärtyvinä tunteina. Kohtahan sen kanssa pitäisi aloittaa tosissaan kilpaileminenkin, työajossa... Vihdoin ori näytti jokseenkin siedettävältä. Vilkaisin kelloa - vielä kolme varttia aikaa ennen tunnin alkua. Hyvä, kerkeisin vähän läpiratsastaa Veijoa, ja kokeilla onko tilanne aivan toivoton. Satuloin orin ja talutin pihalle. Sami istuskeli tallin seinustalla ja vilkaisi kelloaan. Nousin suurehkon karvajalan kyytiin ja pyysin sen kävelemään kohti kenttää.

Kiristellessäni vyötä kentän keskellä, kiinnittyi Veijon huomio johonkin tiellä. Käänsin katseeni, ja epäonnekseni näin Samin kävelevän tietä pitkin.
"Vai koitit sinä ottaa varaslähdön!" kuului miehen huuto, kun hän kapusi kentän aidalle istumaan.
Hymyilin vastaukseksi ja kannustin Veijon kävelemään. Sami kommentoi pirulliseen tapaansa Veijon "komeaa" ulkonäköä, liikkeitä ja no, kaikkea mitä vain keksikin, ja nauroi päälle. Vähän aikaa käveltyäni keräilin ohjat ja siirsin Veijon raviin. Keventelin rennosti ravaavan orin leppoisaan tahtiin, ja Sami huuteli nokkeluuksia ja ohjeita aidalta. Hetken teki jo mieli yrittää tyrkätä se alas. Veijo oli ihmeen kuuliainen, siirtymiset sujui yllättävän hyvin, eikä orilla tuntunut olevan ylimääräistä virtaakaan. Sa venytti kaulaa ja askelsi pitkästi, taipui kaarteissa ja siirtyi pehmeästi. Sami tosin löysi sanomista vähän kaikesta, humoristiseen sävyyn.
"Otas vielä laukat molempiin suuntiin. Vähän jäykältähän se näyttää, mutta odotin pahempaa." hän virnisti.

Oikea laukka. Veijo suorastaan ampaisi matkaan, kiskoi ohjaa ja tuntui kaatuvan kurvissa. Sami huuteli ohjeita, pidätä pidätä, ja muutaman kierroksen jälkeen saimme aikaan jo siedettävän ympyrän. Vasemmassa kierroksessa oli jo parempi kontrolli, Veijo sai jopa puolikkaan kehun Samilta! Vähitellen muutkin ratsukot saapuivat kentälle, ja annoin Veijonkin kävellä pitkin ohjin. Sami kantoi muutaman puomin molemmille pitkille sivuille, ja käski vähitellen alkaa hölkkimään. Veijo kyttäili puomeja ihmeissään, nosteli jalkojaan liioitellusti, eikä meinannut sopia mihinkään väliin. Sami huuteli, että ensikerralla hitaammin, vaan saahan sitä huudella... Ori tuntui jotenkin raskaalta, vaikka kaasu löytyi, oli se kyljistään jäykkä eikä juuri kuunnellut pidätteitä. Saimmekin erikoistehtävän, muutama askel käyntiä, ja justiin ennen puomeja takaisin raville. Lisäksi suuria päty-ympyröitä ja volttejä, hitaassa temmossa. Vähitellen Veijokin lakkasi kyttäämisen, joskaan puomivälit tuntuivat aina vaan epäsopivilta sille. Ori kun ei halunnut ottaa neuvoja vastaan suorittaessaan näinkin "haastavaa" tehtävää. Kävelyaskeleet ennen puomeja muistuttivat enemmän peitsiä, ja Veijo nosti pään ja sotki taas jalkansa puomeihin. Samilla meinasi jo hermokin pettää, hän totesi, että pitääkö hänellä tulla laittamaan ori ruotuun. Voi kuinka kiitollinen olinkaan! Kiipesin alas ja Sami onkaisi tilalle, keräsi ohjat ja nosti ravin. Jokseenkin huvittava näky ensalkuun, mutta kunhan mies sai orin pelaamaan, oli katseltava suorastaan huumaavaa. En tiennytkään, että Veijostakin löytyy sellaisia liikkeitä ja ryhtiä! Puomitehtävä näytti erittäin helpolta, ja lopulta Sami pyysi muutkin käyntiin ja toi orin takaisin minulle.
"Meinasi mennä jo osat sekaisin" Sami virnisti, "sinä kentän keskellä ja minä orin kyydissä. Yllättävän mukava se olikin ratsastaa, ulkonäkö pettää..." hän sanoi iskien silmää.

Kiipesin takaisin orin kyytiin, ja se toden totta tuntui kuin erihevoselta. Mitenhän Samin saisi läpiratsastamaan sitä kerran-pari viikossa...? Tuskin mitenkään. Jos ei aivan toivottomiksi heittäydytä. Sami jätti parit puomit pitkille sivuille, ja kantoi yhdet pääty-ympyröille. Rentoa laukkaa, tai Veijon kanssa mahdollisimman rauhallista laukkaa, yli puomeista ja ympyröitä käännellen. Veijo tuntui oikein hyvältä, reagoi nopeasti ja oli edestäkin kevyt. Sami ohjeisti jopa ratsastamaan vähän enemmän eteen, silti laskematta stä kaahailemaan. Veijo vähän hyppäsi jokaisen puomin kohdilla, ja innostui yhä enemmän. Sami pyysi vaihtamaan suunnan, ja sama tehtävä toiseenkin suuntaan. Sitten pieni huokaisuhetki ratsastajille, Sami kantoi puomit pois ja selitti seuraavaa tehtävää. Avo- ja sulkutaivutuksia. Vedin pitkään henkeä, lopputunti tulisi menemään penkin alle. Onkohan Veijo ennen edes kuullut puhuttavan suluista? Avon alkeita on tosin opeteltu, niitäkin vaihtelevalla menestyksellä. Sami antoi jokaiselle vähän omanlaisen tehtävän, meidän tehtävä oli ratsastaa keskihalkaisijalle käynnissä, ja siitä vasemmalle avoväistöä. Tai sen alkeita. Sami lupasi kehua pienestäkin oikeasta askeleesta, joskin töitä saisi silti tehdä. Sami seisoi kentän päädyssä, ja käski harjoitella itsenäisesti toisessä päässä.

Käänsin orin halkaisijalle ja pyysin sitä väistämään vasemmalle. Ori otti muutaman ihan ok askeleen, sitten lähti valumaan kättä vasten kävellen loppupätkän lähes suoraan.
"No ok. Ensikerralla miljoona pidätettä, mutta muista silti, että eteenpäinpyrkimyksen pitää säilyä. Ja jos se ei kuuntele, jatkaa vaan lähes suoraan, niin voit väistön keskelläkin pysäyttää sen, että pidäte menee varmasti läpi." Sami ohjeisti.
Toisessa päädyssä sain aikaan jo muutamankin hyvän tuntuisen askeleen, ja annoin Veijon sitten kävellä suoraan. Lähinnä siksi, koska viimeinen askel tuntui jo oikeasti hyvältä. Samin päädyssä sitten, Veijo vähän lösähti heti, kun pyysin sitä sivulle. Se painoi pään vasten ohjaa ja kävellä löntysti.
"Heti seis!" Sami komensi. Pysäytin orin, otin pari askelta peruutusta, ja pyysin uudestaan sivulle. Tälläkertaa Veijo ottikin käskyn todesta, ja loppupätkä uralle asti tuli siedettävää avoa.
"No nyt oli jo vähän paremmin. Muistat vain, ettet jää liikaa pidättelemään ja pyytämään sivulle, tulee muuten liian jyrkkää väistöä."

Muutama kierros vielä, ja viimeiset väistöt tähän suuntaan onnistui jo yllättävän hyvin. Olisin toivonut Samin kiipeävän taas kyytiin käyttämään miten sen homman piti sujua, mutta mies pyysi vaihtamaan suuntaa ja jatkamaan samaa tehtävää toiseen suuntaan. Tähän kierrokseen avot sujuikin helpommin, tai sitten tajuttiin Veijon kanssa jutun juoni. Sulkutaivutuksen harjoittelemiseksi meille Veijon kanssa riittää harjoitukseksi ympyrän pienentäminen, ja taas avotaivutusta tapaillen suurentaminen. Ensin käynnissä, sitten vielä hetken aikaa ravissa. Veijo tuntui yllättävän hyvältä, kuunteli apuja ja teki parhaansa. Samin neuvoilla saatiin sulkutaivutustakin tapailtua, ja olin hirmuisen tyytyväinen! Ravipyyntö oli pudottaa minut satulasta, mutta ihmeen hyvin Veijo toimi ravissakin, ehkä jopa paremmin, kun eteenpäinpyrkimys säilyi ravissa helpommin. Lopulta tuli musiikilta kuulostava pyyntö ravailla vielä itsenäisesti loppuraveja, Samilla tuli jo kiire muihin töihin. Joka paikkaa tuntui särkevän, mutta olo oli varsin tyytyväinen. Veijo ravaili rennon letkeästi venyttäen kaulaansa alas pärskien. Lopulta pyysin sen käyntiin ja laskeuduin itsekin kävelemään. Käytiin pikkulenkki maastossa kävelemässä.

Tallissa harjailin Veijoa vielä, ori oli jokseenkin uitetun ja kapisen koiran näköinen. Loimi päällä se sitten sai jäädä talliin kuivattelemaan, Sami lupasi nakata sen jossainvälissä pihalle.